Sananen – Maasäteily syynä ihmisten kriiseihin

Tämä ei ole tarina minusta ja Risto Dufvasta. Tämä on siitä, miten asioilla on tapana kriisiytyä. Joskus happi muuttuu raskaammaksi. Sen koostumus menee semmoiseksi, että on poistuttava huoneesta. Joka veto pistää tuntemattomaan paikkaan, kasvot vääristyvät jonkun toisen kasvoiksi. Tunnelma on pilalla. Syksy tulee elämään.

Risto Dufva
Mikko Maasola
Sanna Pirkkalainen / Yle

Luin lehdet. Pyöräilin luonnottomassa asennossa tutut ylämäet. Univelka otti korkoja pohkeista. Huomasin, että moni vastaantulija irvisti tahdottomalla kasvojen lihasten leikillä, sellaisella joka oli ennenkin somistanut hartioiden välissä keikkuvaa biotunnistetta. Tunsin oman irvistykseni. Ikävät vekit, poimut ja kurtut. Siinä me irvistelimme toisillemme, hymyä ja kyyneltä piilotellen. Vailla sanottavaa syytä.

Ennen elämä oli yksinkertaisempaa. Minä ja Risto Dufva olimme nuorempia ja huolettomampia. Me synnyimmekin nuorina, ja viattomina. Vartuimme. Kysyimme töitä Osuusteurastamo Karjaportilta ja saimme. Tehtaassa oli värikkäitä ukkoja. Pukukopissa olisi voinut kirjoittaa Tuntemattoman sotilaan, mutta se oli jo kirjoitettu ja sitä paitsi tauko kesti vain viisi minuuttia.

Minä ja Risto Dufva emme tunteneet toisiamme, mutta yhteistyömme oli saumatonta. Ehkä juuri siksi. Se oli jänteetöntä ja jännitteetöntä. Risto vastasi suurista linjoista ja leikkasi osuusteurastamon vaappuvista ruhoista irti kaiken arvokkaan. Suuria paisteja, kuumottavia fileitä. Minä olin vastuuta kantava liukutaklaava (läskiin usein liukastunut) pakki. Otin ison tunteettoman oloisen lihajärkäleen haasteena ja ahdistin sen palalihaosaston kulmaukseen. Se antoi periksi. Palapaistia, suikaleita, kyljyksiä, tolkuttomasti hyvin jauhettua lihaa. Työ oli tehty, linjasto toiminut. Nyt oli aika valon, vapauden ja rakkauden. Armahtavan illan.

Missä ovat nyt armahtavat illat? Kolmenkympin kriisi ja neljänkympin kriisi limittyivät niin, että päivääkään ei jäänyt väliin. Osuusteurastamon viiksekkäiden lihanleikkaajien syvältä kumpuava nauru ja ymmärrys ovat pysyvästi historiaa. Se kaikki hörskötys, keveys ja kiireetön poikamaisuus. Paineet olivat fyysisiä ja piiloutuivat tupletteihin.

Nyt täytyy pitää palaveri. Täytyy istua, täytyy luoda strategia. Vastuutetaan henkilöt. Huolehditaan seurannasta. Olenko minäkin nyt projektipäällikkö? Läikäytinkö Batteryt munille? Kaikilla on joku rooli, kukaan ei ole oma itsensä.

Ennenkaikkea tässä elämässä pitää miettiä, aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä, omistajan etua. Miten osaisin integroida näihin sinisiin hetkiin rakkaalleni tunteella annetun suudelman. Sitä mietin.

Aina on kyse rahasta, sanoi RD. Se oli miehen selkein lause neljään vuoteen. Otamme rahat ja juoksemme. Humisevassa korvessa, Kangashaperoiden kimmoisalla uumalla voimme levätä ja antaa sykkeen tasaantua. Siellä ei tarvitse ottaa mitään roolia. Siellä uskaltaa olla oma lepattava herkkä itsensä. Mikä sääli, että kukaan muu ei ole näkemässä !

Meille annetaan jostain liian vakavia rooleja. Työnantaja kyllä keksii. Mediasta on tullut kestotilaajan yllätyslahjana täydellisen vanhemman roolivaatimus. Ilta pitäisi päättää taitavan ja päämäärähakuisen rakastajan kolminäytöksiseen spektaakkeliin, ilman väliaikaa. Käsikirjoitus: Cosmopolitan. Päärooleissa: kotimaiset harrastelijat. Virheitä tulee joka päivä, vaikka ei oikein saisi tulla. Kaikilla on kohta yhtä paha riittämättömyyden tunne. Se maistuu kriisikakulta.

Onneksi on yllätyssektori. En yleensä osta mitään, mutta eilen ostin onnea. Ostin sählymailan. Tunsin itseni yksinkertaiseksi ja onnelliseksi. Hihitin tuulikaapissa. Ja veljet sitä peli-iltaa (toimivan välineen kanssa). Hien saaminen pintaan yhdessä on jotain enemmän kuin mitä taseiden laskijat voivat koskaan ymmärtää. Se muistuttaa aavistuksen rakastelua, johon myös pitäisi vielä tässä elämässä panostaa. Kiimaa tarvitaan.

Lähteet: Maallikkosaarnaaja Maasola