Suomalaisia naisia ja lapsia internoitiin Neuvostoliiton pelossa

Välirauhansopimuksen jälkeen Suomen ulkoasiainvaliokunta internoi leireille suomalaissyntyiset naiset, jotka olivat naimisissa saksalaisten tai unkarilaisten kanssa. Päätöksen takana oli Neuvostoliiton pelko, sanoo Vihollisina vangitut – internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944 -1947 -kirjan kirjoittanut Mikko Määttälä.

Kotimaa
Internointileirit Suomessa vuosina 1944 -1947.

- Ei voi olla mitään muuta selitystä kuin se, että valvontakomission kritiikkiin reagoitiin vahvasti. Valvontakomissiohan kritisoi Suomen hallituksen hidasta toimintaa saksalaisten ja unkarilaisten internoimisesta sekä siitä, että leireille ei saatu tarpeeksi väkeä.

Välirauhansopimus Neuvostoliiton kanssa vuonna 1944 oli määrittänyt Suomelle, että maassa asuvat saksalaiset ja unkarilaiset oli eristettävä erityisille internointileireille.

Saksalaisten ja unkarilaisten kanssa naimisissa olevat suomalaiset naiset välttivät aluksi internoinnin. Reilu kuukausi internoimisten alkamisen jälkeen myös suomalaissyntyiset naiset lapsineen sekä yli 65-vuotiaat päätettiin eristää leireille.

Välirauhansopimukseen kirjatussa internointipykälässä tätä ei kuitenkaan määrätty. Myöskään hotelli Tornissa majaa pitänyt valvontakomissio ei antanut erityistä erilliskäskyä asian tiimoilta.

- Helmikuussa 1945 valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov totesikin, että suomalaisethan ovat itse laittaneet suomalaissyntyiset naiset leireille, niin kai heiltä löytyy siihen myös syy.

- Melko todennäköisesti näiden naisten ja lasten internointi oli tarpeetonta, mutta Neuvostoliiton pelko ajoi tähän päätökseen, Määttälä toteaa.

Ahtaita tiloja ja pulaa ruuasta

Kuljetukset leireille ympäri Etelä-Suomea tapahtuivat nopeasti. Kaupungissa asuville tieto internoinnista saapui internointien alkuvaiheessa noin vuorokautta aikaisemmin.

Maaseudulla aikaa oli vähemmän. Reilussa tunnissa piti pakata omaisuus ja siirtyä määrätylle juna-asemalle, josta kuljetukset alkoivat. Matkaa varjosti epätietoisuus ja pelko siitä, minne juna heidät veisi.

- Tietämättömyys asioiden etenemisestä varjosti koko internointiaikaa. Se ei koskenut pelkästään junamatkoja. Suurin pelon aihe oli karkottaminen Neuvostoliittoon.

Piikkilanka-aidatuilla leireillä olosuhteet vaihtelivat. Sodanjälkeisessä Suomessa oli pulaa kaikesta, ja se heijastui myös internoitujen elämään.

- Ruuasta valittivat kaikki. He joutuivat syömään yksipuolista ruokaa. Moni lapsi lähetettiin aliravitsemuksen vuoksi sukulaisten luokse maaseudulle lihotettaviksi.

Internoidut majoitettiin taloihin ja parakkeihin. Lämmitys pelasi jotenkuten. Tilojen ahtaus oli arkipäivää, mistä aiheutui välillä riitoja internoitujen välillä. Riitoja välttääkseen internoituja kierrätettiin usealta leiriltä toiselle ympäri Etelä-Suomea.

Leireillä tiedonkulkukin oli rajoitettua. Valtiollinen suojelupoliisi luki kaikki lähtevät ja saapuvat kirjeet sekä leikkaisi lehdistä pois kaiken, mikä liittyi Saksaan. Myös radiolähetysten kuuntelua kontrolloitiin.

Karu paluu arkeen

Maaliskuussa 1946 valvontakomissio ilmoitti yllättäen, että internoidut voidaan vapauttaa. Merkittävin tähän vaikuttanut syy oli se, että Saksa oli hävinnyt sodan.

Vapaus ei kuitenkaan kohdannut kaikki internoituja. Yhteensä 15 internoitua joutui jäämään leirille vielä vuodeksi. Valvontakomission mukaan he olivat jollain tavalla natsimyönteisiä.

- Valpolla oli internointileireillä luottohenkilöitä, jotka raportoivat heille muiden leiriläisten poliittisista suuntauksista. Tällaisten raporttien luotettavuudesta voidaan olla monta mieltä: natsileiman sai esimerkiksi siitä, jos ei tullut raportoijan kanssa toimeen.

Internoinnin jälkeinen elämä oli hyvin raskasta monelle. Internoitujen omaisuus oli takavarikoitu, pankkitilit tyhjennetty ja asuntoihin oli muuttanut vieraita ihmisiä.

- Jopa lasten lelut oli lähetetty Neuvostoliittoon sotakorvauksina, Määttälä toteaa.

Lähteet: YLE Uutiset / Tuomas Keränen