Karoly Garamille jäi internointileiriltä muistoksi pelko

Muusikko Karoly Garam oli nelivuotias, kun hänen perheensä joutui jatkosodan jälkeen vihollismaan kansalaisina Lempäälään Uotin parantolaan perustetulle internointileirille. Kaikkiaan noin 500 saksalaista tai unkarilaista koottiin leireille liittoutuneiden vihollisina Neuvostoliiton vaatimuksesta vuosina 1944-47.

Kotimaa
Karoly Garam ja kirja Vihollisina vangitut
YLE / Markku Karvonen

Perheen koettelemuksia lisäsi, että suomalaissyntyinen äiti Sole Kallioniemi-Garam joutui leirille melkein suoraan synnytyslaitokselta lastensa kanssa. Ennen uutta tulokasta perheessä olivat jo pojat Lajos ja Karoly sekä pikkusisko Eva. Lähtö Helsingistä Lempäälään koitti 26. lokakuuta 1944, synnytyksen takia pari viikkoa muiden suomalaisvaimojen internoinnin jälkeen.

Garamin perhe oli tullut Suomeen sodan aikana, pappisisä jätti Unkariin pienen luterilaisen seurakuntansa ja kirkkonsa. Pastori Lajos Garam ehti palvella vapaaehtoisena Suomen armeijassa Kannaksella sotilaspappina. Hänet oli internoitu jo ennen pienokaisen syntymää. Isä näki poikavauva Martonin vasta internointijunassa.

”Minne joudumme, mitä meille tapahtuu?”

Elämä oli ahdasta ja ankeaa, pahin pelko oli luovuttaminen neuvostoliittolaisille ja mahdollinen Siperian matka, muistelee Karoly Garam. Paljon hänelle ei muistoja jäänyt nuoruutensa takia. Lapsen mieleen ovat jääneet mm. ahtaus perheen jakamassa huoneessa, nälkä, epätietoisuudesta ahdistuneiden vanhempien riidat ja nukkumaan menot. Lapset eivät tahtoneet pystyä pelkonsa takia nukkumaan. Karoly Garam sanoo jopa pelänneensä, että kuolee kesken unen.

- Sanotaan suoraan, se aika oli ahdistavaa. Miten sen nyt neli- tai viisivuotias ymmärsi, kun kaikkea tapahtui ympärillä, leiriä vartioi konepistoolimies. Ehkä osin leiri vaikutti siihen, että olen nähnyt muusikon työhön liittyviä painajaisunia.

- Isoisä Kaarlo Kallioniemi oli eduskunnan pikakirjoituspäällikkö. Hän yritti vaikuttaa, että emme olisi joutuneet leirille, mutta se vain ei onnistunut.

”Näistä ei ikinä puhuttu”

- Veljeni Lajos oli hieman vanhempi ja muistaisi paremmin. Mutta koskaan ei näistä emme ole puhuneet. Syytä en tiedä, ehkä se oli niin vaiettu asia. Ei myöskään vanhempien kanssa. Ei kukaan puhunut näistä asioista mitään. Isä ei myöskään koskaan puhunut sotapapin toiminnastaan rintamalla, vaikka vastuulla oli raskas kaatuneiden huolto, sanoo Karoly Garam.

- Isän ja äidin eroon varmasti yksi syy oli perheelle sodan aiheuttama katastrofi. Kun tutkinnat loppuivat, pääsimme pois. Elämä vain lähti taas liikkeelle kun isä sai työpaikan uskonnonopettajana. Tänne vain juurruimme.

”Suomi voisi pyytää anteeksi”

- Jotenkin ymmärrän, että suomalaiset olivat puun ja kuoren välissä. Voittajat määräävät, eivätkä poliitikot uskaltaneet. Ei siellä sentään teloitettu ketään tai tapahtunut hirveyksiä.

- Mutta kyllä Suomi voisi edes anteeksipyynnön esittää. Rahallinen korvaus olisi symbolinen eikä enää mitään ratkaise. Vaikka olisihan rahalla mukava käydä Unkarissa katsomassa isän kirkkoa. Mutta anteeksipyyntö ja selitys, miksi meille piti tehdä näin kyllä riittäisivät, sanoo Karoly Garam.

Leirejä Uudellamaalla ja Hämeessä

Internoinneista kertoo Mikko Määttälän uusi kirja Vihollisina vangitut.

Hämeenlinnassa asuva Karoly Garam ei ollut nähnyt kirjaa ennen tapaamista Ylen toimittajan kanssa. Yllätys oli mm., että jo kirjan kannen taustakuvana on perhettä koskeva asiakirja, jonka äiti Sole on allekirjoittanut. Kirjassa on lisäksi vanhemman veljen kuvia Lajos Garamin albumista.

Saksalaisten ja unkarilaisten internointileirejä oli Uudenmaalla ja Hämeessä, mm. Hämeenlinnassa ja Hausjärvellä. Vangittujen joukossa oli Suomen viranomaisten päätöksellä syntyperäisten saksalaisten ja unkarilaisten lisäksi suomalaissyntyisiä naisia, jotka olivat naimisissa heidän kanssaan, sekä näiden lapsia. Unkarilaiset joutuivat kärsijöiksi, koska maa ei ollut vielä Suomen ja Neuvostoliiton tekemän välirauhan aikaan irtautuneet Saksan liittolaisuudesta.

Lähteet: YLE Häme