1. yle.fi
  2. Uutiset

Mihin kannattaa sitoutua?

Mitä tarkoitetaan, kun puhutaan sitoutumisesta, haasteellisuudesta tai innovaatioista? Ykkösaamun kolumnisti, rikosoikeuden professori Terttu Utriainen päätyy päättelemään, että opportunismi voittaa nämä kaikki.

Näkökulmat

Viime aikoina on puhuttu paljon kielletyistä sanoista. Kansanedustajia on opetettu kutsumaan perussuomalaisia perussuomalaisiksi ja keskustapuoluelaisia keskustapuoluelaisiksi. On myös kohteliasta kutsua naapurimaissa asuvia ruotsalaisiksi ja venäläisiksi, aivan kuten virolaisia on aina kutsuttu virolaisiksi tai eestiläisiksi.

Se, miten ketäkin saa kutsua, näyttää vaihtelevan poliittisten suhdanteiden mukaan, mutta niin näyttävät vaihtelevan nekin sanat, joita pitää tai on suotavaa sanoa. Otan muutaman esimerkin. Tätä nykyä ei voi olla törmäämättä sellaisiin sanoihin kuin ´sitoutuminen´, haasteellinen´ ja ´ innovatiivinen´.

Mikään yritys tuskin tätä nykyä pystyy aloittamaan edes toimintansa suunnittelua ilman näitä sanoja. Myös työ- tai apurahahakemukset esittelevät toinen toistaan patevämpiä innovatiivisia, työhönsä sitoutuneita hakijoita, joille mikään ei ole enää vaikeaa vaan yksinomaan haasteellista.

Sitoutuneisuus, haasteet ja innovaatiot eivät tulekaan mistään Suomen saloilta tai takametsistä, joissa vain tehtiin työt kunnolla ja hoidettiin velvollisuudet, vaan suuresta maailmasta, jossa yritykset keskenään kilpaillessaan edellyttävät, että yrityksen johto ja työntekijät ovat sitoutuneita, ´committed´, kohtaavat mahdolliset vaikeudet haasteellisina, ´challenging´, ja ovat luovia tuomalla jotain uutta yritykseen eli tekevät innovaatioita.

Näillä amerikkalaisten yliopistojen eväillähän meidän tulisi pärjätä tässä globaalissa kilpailussa. Nokiakin siirtää tuotantoaan halvempien kustannusten perässä Saksan Bochumista Romaniaan ja Romaniasta Vietnamiin ja varmaan aikanaan Vietnamistakin jonnekin. Ja tässä maailmanlaajuisessa vaelluksessa ihmisten pitäisi vielä sitoutua työhönsä ja työnantajaansa.

Mutta johonkinhan tässä elämässä pitää sitoutua, vaikka kapitaalilla ei olekaan isänmaata eikä kotia. Onhan ihmisillä sentään aatteita, joiden puolesta paitsi eletään, joskus jopa kuollaan. Erilaisille aatteillehan valtiot ja yhteiskunnatkin rakentuvat. Voisikohan niihin sitoutua?

Noin 30 vuotta sitten olin tekemässä väitöskirjaa Etelä-Saksassa Max Planck -instituutissa, jossa silloinkin oli tutkijoita monesta maasta. Eräänä viikonloppuna lähdimme katsomaan Monet´n taidenäyttelyä Sveitsin puolelle Zürichiin. Mukana oli myös taiwanilainen Fräulein Zü, niinkuin me häntä saksalaisittain kutsuimme. Hän istui siellä auton takapenkillä ja lauloi kiinalaisia kansanlauluja. Ei ehkä niin hyvin kuin Johanna Korhonen omissa radio-ohjelmissaan, mutta ainakin yhtä korkealta.

Kysyin häneltä silloin, uskooko hän, että Taiwan joskus yhdistyy Manner-Kiinaan. Hän vastasi hetkeäkään epäröimättä, että "tottakai". Kun tohdin hieman epäillä, olihan mantereen puolella sentään yli miljardi kiinalaista ja Taiwanilla vain muutama kymmenen miljoonaa, hän vastasi minulle, että poliittiset järjestelmät voivat romahtaa yhdessä yössä. Kiina on yli 4 000 vuotta vanha, eikä muutama vuosikymmen tässä historiassa merkitse mitään.

Ei tarvinnut kulua kuin kymmenkunta vuotta tästä lausumasta, kun 90-luvun alussa Neuvostoliiton mukana Euroopan sosialistiset maat kaatuivat kuin dominot yksi toisensa jälkeen.

Mutta miten kävi niille ihmisille, jotka olivat sitoutuneet tähän tällä kertaa kaatuneeseen järjestelmään? Varmaan hyvin monella lailla: toiset putosivat ja menettivät asemansa ja turvatun elämänsä, toisille ei käynyt kuinkaan, sama köyhyys ehkä jatkui. Mutta oli myös niitä, jotka hyötyivät muutoksesta. Ja he olivat monasti niitä, jotka olivat näyttäneet eniten sitoutuneilta.

Näihin viittasi Isaac Deutsher jo vuonna 1967 Cambridgen yliopistossa pitämässään luennossa, kun hän analysoi Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen kehittynyttä uutta johtavaa luokkaa. Hän kertoi, kuinka Trotski oli kerran ennustanut, että Neuvostoliiton virkavalta vielä joskus taistelee oikeudesta jättää omaisuutensa perinnöksi lapsilleen ja että se saattaa yrittää ottaa haltuunsa valtion omaisuuden ja päästä trustien ja yhtymien osakkaiksi.

Isaac Deutsher totesi, ettei tämä tuolloin yli 30 vuotta vanha ennustus vielä silloin vuonna 1967 ollut käynyt toteen, eikä Deutsher sen toteutumista nähnytkään, sillä hän kuoli pian luentojensa jälkeen.

Myös vauhti, jolla entisistä kommunisteista Venäjällä ja Kiinassa tuli kapitalisteja, oli niin nopea, ettei sitä voi kutsua edes taisteluksi. Näyttääkin siltä, etteivät tänä päivänä sitoutuneet tai autuaat vaan nopeat ja opportunistit perivät maan.

Ja meidän, jotka emme ole perineet juuri mitään, ei ilmeisesti kannata sitoutua sen enempää organisaatioihin kuin yhtiöihinkään, vaan ainoastaan niihin tehtäviin ja arvoihin, jotka tunnemme omaksamme ja niihin ihmisiin, jotka ovat läheisiämme.

Sen vuoksi pitäkää huolta toisistanne ja ympärillänne olevista eläimistä ja luonnosta, sillä ne ovat niitä, joihin loppupeleissä kannattaa ainakin sitoutua.

Lähteet: Terttu Utriainen / Ykkösaamun kolumnisti 4.10.2011

Lue seuraavaksi