Ahtaajia ja ilolintuja – sataman naiset ovat jääneet historiaan

Naisia ei nykypäivänä juuri satamatöissä näe, mutta viime vuosisadalla oli toisin. Toiset heistä olivat kunniallisissa ahtaajan töissä, toiset vähemmän kunniallisina laivatyttöinä seiloreita viihdyttämässä. Yhtä kaikki, kulttuurihistorioitsija Leena Rossin mukaan kumpienkin arki Turun satamassa oli karua ja rankkaa.

Kotimaa
Kulttuurihistorioitsija Leena Rossi on perehtynyt Turun satamassa työskennelleiden naisten historiaan.
Kulttuurihistorioitsija Leena Rossi on perehtynyt Turun satamassa työskennelleiden naisten historiaan.YLE / Jouni Koutonen

Niin miehinen maailma kuin satama onkin, ovat naisetkin elantoaan sieltä hankkineet.

Turun satamassa 1900-luvulla töitä paiskineiden naisten arkea tutkinut kulttuurihistorioitsija Leena Rossi muistuttaa, että Suomessa naiset ovat tottuneet työskentelemään miesten rinnalla ja talonpoikais- tai kalastajayhteisöissä.

Satama ei ollut työmaana sieltä kevyimmästä päästä ahtaajina työskennelleille naisille.

– Kyllä se aika rankka paikka on ollut, mutta kun ihmisen on pakko leipänsä jostain hankkia, niin suomalaiset naiset ovat olleet valmiita menemään myös satamatöihin. Varmasti oli näyttämisen tarve, mutta naisillehan annettiin omat työnsä, joista ei hankkinut yhtä paljon kuin ns. miesten töistä. Silti ne saattoivat olla ihan yhtä raskaita, kuvaa Rossi.

Haisevat hommat jätettiin naisille

Naisahtaajat eivät välttämättä joutuneet nostamaan yhtä raskaita taakkoja kuin miehet, mutta heille lankesi niin hiilien lapiointia kuin lastien purkamista ja säkittämistäkin.

– Ne olivat likaisia töitä. Voi kuvitella, että hiiliä lastanneet naiset olivat mustia kuin murjaanit. Luujauho taas oli aivan hirvittävän hajuista, samoin vuotalaivoista tarttui kyllä kauhea haju. Miehiä ei oikein huvittanut mennä niihin hommiin. Miehet kyllä kulkivat kuin suuret machot raitsikalla kaupunkiin, mutta eräskin haastattelemani nainen kertoi kävelleensä kilometrikaupalla juuri sen hajun takia, kun ei halunnut mennä julkisiin kulkuneuvoihin, naurahtaa Leena Rossi.

Tietenkin miehiseen työyhteisöön sulautuminen vaati naisilta myös tiettyä hurttiutta ja ronskeja otteita.

– Miesten puheet olivat aika paksuja, joten ne naiset, jotka pystyivät vastaamaan niihin puheisiin, pärjäsivät hyvin. He käyttäytyivät kyllä ihan kunnolla. Ne, jotka eivät käyttäytyneet, joutuivat sieltä vähitellen pois, ei työnantajakaan sellaisia hyväksynyt. Miehille ehkä alkoholinkäyttöäkin sallittiin paremmin, mutta naisten piti olla kunnollisempia.

Monet Turun satamassa ahtaajina työskennelleistä naisista olivat yksinhuoltajia. Aikana, jolloin tarvittava työvoima huudettiin tarjokkaista päivittäin töihin, satamatyö oli joustavaa – joskin se vaikutti myös tilipussin tuhtiuteen.

– Satama oli jopa ainoa paikka, johon yksinhuoltajat voivat hankkiutua työhön, siinä oli monia hyviä puoiia. He voivat valita työaikansa, satamatyö ei ollut niin säännöllistä kuin tehdastyö, johon piti mennä joka ainut aamu samaan aikaan ja päivä oli tietyn mittainen. Jos heillä oli lapsi sairaana, he eivät menneet sinä päivänä satamaan töihin, eikä se ollut sen kummempaa. Kyllähän perhe saattoi jäädä vähän oman onnensa nojaan, mutta he saivat kuitenkin palkkaa, se oli tärkeää.

Kaikki ahtaajina työskennelleet naiset eivät pysyneet aivan kaidalla tiellä, vaan joillakin ura saattoi Leena Rossin mukaan lipsahtaa satamassa pyörineiden huonomaineisempien naisten tontille.

– Satamatyöläisnaisten ja ilolintujen välillä oli jonkinlainen välimuoto. Alkoholiin mieltyneet naiset olivat valmiita hankkimaan sitä antamalla palveluksia merimiehille, mutta he eivät sitten kyllä satamatyössä kauan jaksaneet.

Herkkujen houkutusta hankala vastustaa

Helppoa ei ollut niiden vähemmän kunniallistenkaan naisten elämä, vaikka seiloreita viihdyttäneistä laivatytöistä kerrotaan usein veijaritarinoissa.

Ilolinnut olivat Leena Rossin mukaan nuoria naisia, joille itsensä myyminen saattoi olla käytännössä ainoa keino elättää itsensä. "Uransa" he aloittivat usein alle parikymppisinä.

– Varsinkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja 1930-luvun pulavuosina maalta tuli tyttöjä Turkuun kotiapulaisen, myymäläapulaisen tai tehdastyöläisen töihin. Sitten kun työ yht'äkkiä loppuikin, niin saattoi tuntua siltä, ettei mitään muuta mahdollisuutta ole kuin prostituutio.

Laivoilla oli myös houkutuksia, jotka toivat elämään pientä ylellisyyttä.

– Miehillä oli kaikenlaista hyvää syötävää; toisen maailmansodan jälkeen ihan se jo riitti, että oli ruokaa. Monissa laivoissa oli myös erittäin hyvät olosuhteet. Oli saunat ja äänentoistolaitteet, että voi kuunnella musiikkia. Sitten jos sai vielä suklaata, kahvia ja nailonsukat, niin kyllä se varmasti monen tytön pään käänsi. Osa laivoille seikkailemaan lähteneistä tytöistä oli lukionkin käyneitä; heitä saattoi kiinnostaa vieraiden kielten puhuminen miesten kanssa, ounastelee Rossi.

Luksuksesta huolimatta arki oli raadollista, ja nuoren neidon elämä peruuttamattomasti pilalla.

– Alkoholisoituminen tulee siinä hyvin helposti. Ei sitä kestä, varsinkin jos joutuu palvelemaan puolen laivan miehistön tarpeita. Kyllä siinä alkaa karista romantiikka ja seikkailu.

Pahimmassa tapauksessa tyttö saattoi kadota iäksi Suomenlahden aaltoihin. Yleisesti ottaen seilorit kuitenkin kohtelivat Rossin mukaan naisia hyvin, he jopa suhtautuivat kunnioittavasti luonaan vierailleisiin neitoihin.

Kova elämä vaati veronsa

Virkavalta ja laivatytöt olivat jatkuvilla hippasilla. Huoltopoliisi korjasi irtolaisina pidetyt naiset talteen, jo sukupuolitautien leviämisen pelossakin. Tarinat kertovat talvisilla jäillä poliisia pakoon kipittäneistä ilolinnuista.

Huoltopoliisin toistuvista pidätyksistä huolimatta naiset päätyivät yhä uudelleen harjoittamaan raskasta ammattiaan ja jatkamaan viinanhuuruista elämää.

– Eräs haastattelemani huoltopoliisi kertoi, että noin kolmikymppiset naiset näyttivät päälle viisikymppisiltä. Kova elämä vaati veronsa. Mutta huoltopoliisin kiinniottamilla naisilla saattoi olla myös aika paljon rahaa. He saattoivat yhdessä illassa hankkia koko viikon tai kuukauden palkan.

Nykyisin nainen on todellinen harvinaisuus satamatöissä, hyvässä ja pahassa.

Ahtauksesta on tullut täysin miesvaltainen ala, ja laivatyttöjenkin ammattikunta on kadonnut. Rahtiliikenne lastauksineen ja purkuineen on nykyään niin äärimmilleen tehostettua, ettei merimiehillle juuri jää aikaa pelehtiä naisten kanssa.

Kulttuurihistorioitsija Leena Rossi kertoo satamassa työskennelleistä naisista Forum Marinumissa tiistaina 25. lokakuuta klo 18 alkaen

Lähteet: YLE Turku

Uusimmat uutiset puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus