Ilmastoneuvottelujen lyhyt historia

Kasvihuoneilmiö ymmärrettiin jo1800-luvulla. Ihmisen osuudesta ilmastonmuutokseen saatiin tieteellisiä todisteita 1950-luvulla. Viime vuosikymmeninä ilmastonmuutoksen torjunnasta on tullut keskeinen osa kansainvälistä politiikkaa.

Tiedemies Joseph Fourier.

Vuonna 1824 luonnontieteilijä Joseph Fourier pystyi selvittämään, että ilmakehä toimii kuin kasvihuoneen lasiseinät ja – katto: ilmakehässä olevat kaasut päästävät auringosta tulevaa valoenergiaa lävitseen maahan, mutta estävät lämpöenergian haihtumista takaisin avaruuteen. 1800-luvun aikana selvitettiin useiden eri kaasujen ominaisuudet tämän ilmiön suhteen.

Ihmisen aiheuttamaan ilmaston lämpenemiseen havahduttiin tiedemaailmassa 50- ja 60-luvuilla. Kehittyvien mittausmenetelmien ja useiden eri tutkimusten johdosta ymmärrettiin ensimmäistä kertaa, että ihminen pystyy toiminnallaan vaikuttamaan maapallon ilmakehän koostumukseen niin oleellisesti, että ilmasto voi lämmetä. Vaikuttavimmaksi tekijäksi nähtiin hiilidioksidin lisääntyminen ilmakehässä fossiilisten polttoaineiden käytön myötä.

Tiedemaailmasta ilmastohuoli siirtyi maailman poliitikkojen työpöydille 70- ja 80-luvun aikana. Hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen lisääntymistä ilmakehässä ryhdyttiin hillitsemään kansainvälisellä ilmastopolitiikalla.

Vuonna 1988 Maailman ilmatieteen järjestö ja YK perustivat hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC), joka kokoaa ja arvioi tieteellistä tietoa YK:n ja kansallisten hallitusten käyttöön. IPCC:n tiedearviointien on tarkoitus muodostaa ilmaston muuttumista koskeva, kiistaton tieteellinen pohja varsinaisille poliittisille neuvotteluille.

Kansainvälistä ilmastopolitiikkaa tehdään laajimmin YK:n forumeiden kautta, joskin sen rinnalla on runsaasti sekä kansallisia että valtioryhmien välisiä ilmastotoimia. Esimerkiksi EU:lla on oma ilmastositoumus ja lainsäädäntö, joka velvoittaa jäsenvaltioita.

Vuonna 1992 Rio de Janeirossa, Brasiliassa järjestetyssä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa sovittiin ensimmäinen merkittävä ilmastosopimus, joka edelleenkin määrittää maailman valtioiden kasvihuonekaasujen rajoittamista.

YK:n ilmastosopimuksen (UNFCCC) mukaan ”kaikilla mailla on velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi, valvoa ja mitata päästöjä sekä raportoida sopimuksen sihteeristölle” (artikla 4.1). Sopimuksen on ratifioinut valtaosa maailman valtioista, mutta sen konkreettinen, päästöjä vähentävä vaikutus on ollut pieni, koska siitä puuttuu laillinen sitovuus.

YK:n ilmastosopimukseen kuuluu vuosittaiset kansainväliset konferenssit (Conferences of the Parties, COP), joilla rajoitusprosessia viedään eteenpäin. Vuoden 1997 konferenssissa Kiotossa, Japanissa sovittiin YK:n ilmastosopimuksen lisäpöytäkirja eli ns. Kioton sopimus, jolla on ollut todellista merkitystä päästövähennyksissä. Kioton sopimus tuli voimaan 2005, kun riittävä määrä valtioita oli sen ratifioinut. Yhdysvallat ei ole ratifioinut Kioton pöytäkirjaa.

Kioton sopimuksen mukaan kasvihuonekaasujen päästöjä vähennetään vuoden 1990 tasosta 2008–2012 mennessä niin, että kokonaispäästövähennys on 5,2 prosenttia. Euroopan unioni on yksi Kioton pöytäkirjan osapuoli ja se on jakanut päästöjen vähennysvaatimukset jäsenvaltioilleen. Suomen päästöjen tulee olla vuoden 1990 tasolla Kioto-kauden päättyessä 2012. Koko EU:n päästövähennysvelvoite on kahdeksan prosenttia.

Kioton sopimukselle on yritetty neuvotella jatkoa jo vuosien ajan, mutta heikoin tuloksin. Kaksi edellistä COP-tapaamista pidettiin Kööpenhaminassa (2009) ja Cancunissa (2010). Kioton sopimuksen jatko oli aiheena molemmissa kokouksissa.

Balin kokouksessa vuonna 2007 sovittiin "tiekartasta", jolla päädyttäisiin yhdentämään teollisuusmaita velvoittava Kioton sopimus ja kaikkia maita koskeva YK:n ilmastosopimus yhdeksi suunnitelmaksi vuoden 2012 jälkeisestä ajasta. Suunnitelman piti olla valmis jo vuoden 2009 Kööpenhaminan kokouksessa. Siitä ei kuitenkaan päästy sopuun ja kysymys vuoden 2012 jälkeisestä konkreettisesti päästöjä vähentävästä sopimuksesta on edelleen auki.

Vuosittaisiin COP-tapaamisiin kuuluu lukuisa määrä muitakin asioita. Kaiken kaikkiaan tavoitteena on saada aikaan kansainvälisiä ja kansallisia toimia, joilla saavutetaan ilmastokaasupäästöissä sellainen taso että maapallon lämpötila ei nouse liikaa eikä liian nopeasti.

Yleiseksi tavoitteeksi on asetettu korkeintaan kahden asteen lämpeneminen esiteolliseen aikaan verrattuna. Viimeisen sadan vuoden aikana maapallon keskilämpötila on noussut noin 0,7 astetta.

Tuoreen YK-raportin mukaan kahden asteen tavoite vaatii, että maailman kasvihuonekaasujen päästöt saadaan painettua 44 gigatonniin (CO2-ekv) vuoteen 2020 mennessä. Nykymenolla ihmiskunnan päästöjen arvioidaan olevan 56 Gt vuonna 2020. Kuitenkin jos kaikki Kööpenhaminan kokouksessa annetut kunnianhimoisimmatkin ilmastositoumukset pystyttäisiin laittamaan viipymättä käytäntöön, päästäisiin 49 gigatonniin.

Kahden asteen saavuttamiseksi on siis valtioiden antamien "ilmastolupausten" perusteella vähintään tuo viiden gigatonnin kuilu. Sen umpeen kuromiseksi riittää maailman johtajilla vielä paljon töitä lähivuosien COP-tapaamisissa ja niiden välilläkin.