Hyppää sisältöön

Pyrkimys onnellisuuteen

70 vuotta kestänyt tutkimus ei löytänyt onnellisuuden reseptiä, mutta kolumnistimme Jertta Blomstedt arvelee, että ehkä kaiken jakaminen netissä helpottaa.

Viimeistään tämän vuoden muotisana on " oversharing ". Sillä tarkoitetaan henkilöä, joka jo tähän mennessä on kertonut internetissä kaiken mahdollisen itsestään, alkaen sydänsuruista ja päätyen viimeisimpään suupalaan. Financial Timesin uutisen mukaan tämä tyyppi voi helpottaa yksityiselämänsä jakamista tuntemattomien kanssa ostamalla vaa'an joka siirtää tiedon jokaisesta punnituksesta suoraan nettiin. Toisella elektronisella palvelulla kaikki hänen maksamansa kirjat ja levyt siirtyvät jo kassalla välittömästi yleisempään tietoisuuteen. Nokia osti palvelun, jolla voi siirtää matkansa ystävien ja tuttavien luettavaksi. Kuntosalikäynnit voi myös panna jakoon. Jokainen palvelu on kaupallisesti kiinnostava, koska niihin on helppo liittää mainontaa. Ja jokainen yksilö on jo itsessään mainos.

Samalla ne kertovat yksityisyyden dramaattisesta muutoksesta.

The Atlantic -lehden viime vuoden kaikkein eniten luettu artikkeli oli pitkä kertomus 70 vuotta kestäneestä tutkimuksesta, jonka aiheena oli onnellisuus, What Makes Us Happy? Sanomattakin on selvää, että aineistoa säilytetään lukkojen ja telkien takana. Jokainen tutkimushenkilö tunnetaan vain numerona tai muutetulla nimellä.

Toisen maailmansodan kynnyksellä 1937 Yhdysvalloissa aloitettiin tutkimus, jonka tarkoitus oli vaatimattomasti löytää onnellisen elämän salaisuus.

Tutkimukseen valittiin parisen sataa nuorta amerikkalaista hyvin sopeutunutta miestä maan parhaasta yliopistosta. Yksi alkuperäisistä ajatuksista oli, että lääketiede keskittyy liiaksi sairauksiin. Pyrkimys oli selvittää menestyksen yksinkertainen resepti. Yli seitsemänkymmentä vuotta kestänyt tutkimus on eräänlainen tutkimusmenetelmien ja ajattelutapojen museo. Tutkittavat ovat nyt yli 80-vuotiaita tai kuolleita.

Aluksi koehenkilöt punnittiin ja mitattiin tarkasti, sairaudet tutkittiin, aivot kuvattiin silloisilla menetelmillä, otettiin käsialanäyte ja tehtiin Rorschachin testi. Psykiatri tapasi kaikki nuoret miehet. Sen jälkeen tutkittavat vastasivat säännöllisesti kysymyslomakkeisiin, osallistuivat lääkärintarkastuksiin ja haastatteluihin.

Tutkimuksen rahoituksella on oma historiansa, sillä tietenkin koitti päivä, jolloin ensimmäinen rahoittaja lopetti rahoituksen. Rahoittajia on tähän mennessä ollut paljon ja erilaisia. Koko hanke vaipui eräänlaiseen Ruususen uneen 1960-luvulla, kunnes sen herätti kolmekymppinen tutkija tohtori George Vaillant, joka nykyään on yli 70-vuotias ja kiertää puhumassa tutkimuksesta, joka tunnetaan nimellä Grant study. Hän on julkaissut useampia kirjoja, jotka perustuvat tutkimusaineistoon.

Tutkimusaineistoa säilytetään Bostonissa. How To Be Happy -artikkelin kirjoittaja Joshua Wolf Shenk vietti kuukauden arkistossa ja julkaisi artikkelissaan joitakin tapausselostuksia. Ne eivät yksittäisinä ole kovin kiinnostavia. Mutta kokonaisuudesta muodostuu kiehtova kuva, ei siksi että tutkimus vastaisi kysymykseen miten ihminen tulee onnelliseksi vaan pikemminkin siksi, että ne kertovat miten monin tavoin ulkoisesti menestynyt ihminen sittenkin on onneton. Lisäksi tutkijan oma hyvin ristiriitainen elämä kietoutuu tutkimukseen. Väistämättä syntyy kuva, että palavasieluinen tutkija etsii vastausta omaan elämäänsä näiden parinsadan miehen kohtaloista.

Kaikki tutkittavat oli todettu tutkimuksen alkuvaiheessa tasapainoisiksi, terveiksi, arvostelukykyisiksi, ihanteellisiksi ja päämäärätietoisiksi. Kun jälkeen päin on käynyt ilmi, että myös 1960-luvulla murhattu presidentti John F. Kennedy oli tutkittavien miesten joukossa, voi päätellä, että muutkaan tutkittavat eivät olleet kovin tavallisia tai normaaleja. Viisikymppisinä yksi kolmasosa miehistä kärsi vakavista mielenterveydellisistä ongelmista, tosin on muistettava, että välissä oli toinen maailmansota ja Vietnamin sota. Mutta monen mallikelpoisen nuoren ja hyväosaisen miehen ongelmat alkoivat paljon aikaisemmin. Idylliseksi kuvattu lapsuus ja nuoruus paljastui aivan joksikin muuksi aikuisuuden valossa. Alkoholi astui kuvioihin.

Alkuperäinen ajatus oli panna elämä mikroskoopin alle ja saada mustavalkoisia vastauksia onnistuneen elämän ohjeiksi. Tee näin, älä tee niin. Tohtori Vaillant tajusi hyvin nopeasti, että elämä on liian iso mahtuakseen mikroskoopin alle, elämä on liian outo, liian ristiriitainen, liian hienosyinen alistuakseen kaavamaisille ohjeille.

George Vaillant on selittänyt onnistumista elämässä sopeutumisella tai ns. defensseillä, eräänlaisilla alitajuisilla torjuntamenetelmillä, jotka joko voivat olla kypsiä tai hyvin epäkypsiä. Oppiriitoja aiheesta varmasti piisaa. Vaillantin mukaan pitkää ja hyvää elämää ennusti koulutus, vakaa avioliitto, tupakoimattomuus, kohtuullisuus alkoholin käytössä, kohtuullinen liikunta ja normaali paino. Mutta loppujen lopuksi Vaillant uskoo, että ainoa asia jolla elämässä on merkitystä, ovat suhteet toisiin ihmisiin.

Artikkelin myötä tri Vaillant osoittautuu positiivisen ajattelun isoisäksi tai kummisedäksi.. Hänen lempivitsinsä valottaa hyvin hänen näkemystään. Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Tutkimuksen päätekijän oma elämä on kaikkea muuta kuin onnellisuuden oppikirja. Hän oli kymmenvuotias, kun isä ampui itsensä uima-altaan reunalle. Äiti keräsi välittömästi lapset ja he muuttivat toiseen osavaltioon eivätkä lapset enää koskaan nähneet entistä kotia. Tohtori on ollut kolme kertaa naimissa, kaksi kertaa saman naisen kanssa. Hän unohtaa aktiivisesti vaimon numero kolme, siinä määrin että väittää olleensa 40 vuotta yhtämittaisesti naimisissa nykyisen vaimonsa kanssa. Kutsuisiko hän tätä kypsäksi sopeutumiseksi tai terveelliseksi torjunnaksi? Tohtorin lapset eivät ole selvinneet isänsä myrskyisästä elämästä ilman mustelmia. Neljä viidestä on viettänyt vuosia puhumatta isänsä kanssa. Mutta opiskelijat ja oppilaat palvovat tohtori Vaillantia. Ilmeisen kiintoisa mies kunhan pitää tietyn etäisyyden.

Mitä hän sitten loppujen lopuksi on oppinut omasta ja tutkittaviensa elämästä. Että kyvyt ja lahjakkuus ovat usein läheisessä suhteessa tarpeiden ja tuskan kanssa. Että ihmissuhteet ovat tärkeitä, että nuoruuden menestys ei välttämättä takaa hyvää vanhuutta.

Takaraivossa vilahtaa ilkeä ajatus: 70-vuotta kestänyt nollatutkimus. Mutta tuskin niin voi sanoa. Aineisto aivan ilmeisesti tulee kertomaan paljon myöhemmille tutkijoille, mutta mitä todennäköisemmin asioista, joita alkuperäiset tutkijat eivät olleet aavistaneetkaan.