Oli aika jolloin leipäpala oli ihmishenkeä arvokkaampi

Urho Koskinen oli hämäläispoika, jonka Kansalaissota 1918 tempaisi punakaartiin. Tampereen taistelut päättyivät Kalevankankaan vankileirille, josta jäi muistoksi nälkä ja vankitovereiden menetykset.

sota
YLE / Ritva Karhula

Pietarsaaressa asuva Urho Koskisen tytär muistelee perheen elämää sen useissa käännekohdissa.

- Esimerkiksi Kalevankankaalla isän vankitoveri ammuttiin leivänpalan takia, eli huoli ruoasta oli siellä ihmishenkeä arvokkaampi. Se on yksi isän kertomuksista, joka on vahvasti jäänyt mieleen, Ria Salomäki kertoo.

Tampereen vankilaan Koskinen oli päätynyt kolmeksi kuukaudeksi avunannosta valtionpetokseen. Sieltä vapauduttuaan Urho Koskinen löysi Esterin vaimokseen, ja perhe muutti 20-luvun puolivälissä Pietarsaareen. Urho Koskinen oli aktiivinen kommunisti, ay-mies ja innokas warmalainen osuuskauppamies.

Vankila, vankileiri ja turvasäilö tulivat tutuiksi

1920-luvulla kaikki Suomen puolueet saivat vielä osallistua vaaleihin, mutta poliisi saattoi häiritä puolueiden toimintaan. 1930-luvun kommunistilait jo rajoittivat merkittävästi SKP:n toimintaa. Valtiollinen poliisi nousi taisteluun kommunisteja vastaan ja puoluetyöhön osallistuminen luokiteltiin maanpetokseksi. Myös Koskinen passitettiin Tammisaaren vankilaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi syytettynä maanpetoksesta.

Ria Salomäellä on edelleen tallessa passi, jota isä tarvitsi ehdonalaisessa vapaudessa. Siihen on kuukausittain kirjattu valvonnat.

- Meillä kotona pöyhittiin sängyt keskellä yötä, ja me lapset siihen tietenkin peloissamme heräsimme. Äidin iskelmäkirja vietiin, ja aika usein isäkin. Äidin piti sitten pärjätä meidän kanssamme, hän lakaisi muun muassa katuja ja ompeli ihmisille vaatteita, Ria Salomäki muistelee.

Talvisota 1939 - 1940 sulki poliittisesti epäluotettavina pidetyt henkilöt turvasäilöön. Vapaus Urho Koskisellekin koitti vasta sodan jälkeen. Jatkosodan aikana vasemmistoaktiiveista oli tarkoitus kouluttaa sotilaita, ja vuonna 1942 Koskinen siirrettiin rintamalle Aunuksen lähistölle.

- Ei siitä vissiin sitten mitään tullut. Rintama kuulemma katkesi siitä kohdalta, ja 180 miestä vietiin Säämäjärven vankileirille, Venäjän Karjalaan. Se oli kuulemma paha paikka, Ria Salomäki toteaa.

Tallessa mittava kirjekokoelma ja muutamat villasukat

Urho Koskisen tytär on tallettanut isän vankileireiltään lähettämiä kirjeitä ja kortteja useilta vuosikymmeniltä.

- Hän kyseli jokaisesta perheenjäsenestä ihan kotoisia ja arkisia asioita, kuten esimerkiksi että ollaanko oltu terveitä, ja onko Risto jo saanut polkupyörän, tai joko Reetta on maalannut lattian. En muista että hän olisi ollut näistä vankiajoistaan tai -reissuista mitenkään katkera. Ei hän ainakaan meille lapsille sitä mitenkään näyttänyt.

Ria Salomäen mukaan sotien jälkeen Urho Koskinen auttoi järjestötovereita muun muassa veroilmoitusten laatimisessa tai perunkirjoitusten tekemisessä. Tyttären mieleen ovat jääneet myös tuiki tarpeelliset villasukat.

- Isä oli oppinut siellä jossain kutomaan sukkia, ja niin meillä oli aina koko perheellä lämpimät villasukat talveksi kudottuna. Ennen töihin lähtöä ei ollut mitenkään harvinaista, että aamukahvin porinan ohella tuvasta kuului myös sukkapuikkojen kilinä.

Lähteet: YLE Keski-Pohjanmaa