Sananen 11.2.2010 – Televisio päälle

Televisio on edelleen suomalaiselle suuri unelma. Sitä se on ollut 50-luvulta lähtien eikä loppua näy. Ihmisen sisälle rakennettu kaihoisa haave mukavammasta elämästä kiteytyy uudempien keksintöjen sijasta edelleen televisioon. Siksi sen eteen ei saa mennä. Edes väliaikaisesti.

televisio (joukkoviestimet)
Maallikkosaarnaaja Maasola
YLE Keski-Suomi

Onhan siinä jotain erikoista, että sankari joka on juuri ostanut 42 tuuman taulutelevision, analysoi tilannetta vartin katsomisen jälkeen sanomalla, että voisihan se televisio vielä parempikin olla. Näin haave paremmasta televisiosta, ja elämästä, jää taas elämään. Taas on konkreettinen syy ponnistella paineisessa työelämässä ja kuunnella hammasta purren esimiehen ripitystä. Räksytä vaan, minä poika huljautan pääni illalla sinisessä valossa.

Televisio oli Suomessa vielä 60-luvulla sen verran harvinainen, että sitä kokoonnuttiin katsomaan omistajan olohuoneeseen melkein kymmenen kilometrin säteeltä. Haave omasta televisiosta, omasta laatikkoon mahtuvasta maailmasta jota voi hallita pienellä napilla, on palanut kansamme geneettiseen muistiin. Joskus minäkin täräytän sellaisen televisiolaitteen kotini alttariksi, että vierailta tipahtaa tekohampaat suusta ja sanat muistista. Ottakaa pullaa. Mutta älkää menkö television eteen!

Edelleen televisioita mainostetaan sanoilla: tästä uusi upea kodin keskipiste. Ja sellainen se monessa kodissa onkin. Sotien jälkeen olohuoneisiin ilmestyi puhumattomia miehiä. Iäisyyteen kurkottavan hiljaisuuden usvan rikkoi pelastukseksi keksitty televisio. Lasiin piirtyvää liikkuvaa kuvaa sai kommentoida ääneen ilman välitöntä väkivallan pelkoa. Hörähdys, manaus tai urahduskin oli suvun mielestä parempi kuin ukon iäksi salvattu sanainen arkku. Katseelle tuli uusi suunta kattohirsien vaihtoehdoksi.

Televisio on sopivan kokoinen unelma. Rannekello jossa on paljon nappuloita on liian pieni. Urheiluauto on liian iso. Se kuuluu televisioon, sieltä sitä voi ihailla sopivalta etäisyydeltä. Uusi, entistä hieman isompi ja tarkempi televisio, on koko ajan mahdollisuuksien rajoissa. Ei se mitään vaikka ei nyt tänään Lotossa tulisikaan, harkitaan maanantaina sitä uutta Panasonickia. Sen voi joko ostaa ja kohahduttaa tempauksella perhettään, esiintyä sankarina ja onnellisuuden tuojana, tai sitten jättää vielä ostamatta. Pitkittää nautintoa, kiusoitella omien halujensa ja pikkusen ihanamman elämän kintaalla. Siinä herkkupaikalla.

Isoja urheilutapahtumia tulee televisiosta vain kymmenen kertaa vuodessa. Silloin markkinavoimat ovat hereillä ja muistuttavat, että nyt, nyt, on aika vaihtaa isompi ja parempi. Tiesitkö, että teräväpiirto tekee Kiira Korvesta vielä miellyttävämmän katsoa ja siellä on nykyään kato Ledit sisällä. Tämmösen tarttet, vaikka et sitä vielä pysty käsittämäänkään.

Sitä eivät ole insinöörit ja psykologit vielä ratkaisseet, miten perheen sisäisiä jännitteitä ja konflikteja pystyisi ratkomaan ilman eläimellistä huutamista ja raajojen viuhtomista. Nimenomaan silloin, kun joku perheessä asuva otus menee katseen ja television leikkaavalle linjalle. Tunne on television katsojalle aina yhtä voimakas ja raastava, ohjelmasta riippumatta. Tunnistan itsestäni V12-moottorin nopeudella kiihtyvän sokean raivon. Aivan kuin olisi törröllään juuri suutelemassa alttarilla elämänsä rakkautta ja joku työntäisi rikinkatkuisen asbestirukkasen väliin. Kun televisio on päällä, ja jos vielä Koivulla on kiekko, silloin kohteliaisuussäännöt eivät päde. Jos tässä maassa on vielä pyhyyttä olemassa, niin siinä hetkessä, siinä sinisessä valossa.

Googlen valokuvista näkee, että tämä maa on trampoliinien ja lautasantennien. Ehkä sen ei tarvitsekkaan olla meidän ihmisten. Kohta meillä on kaikilla teräväpiirtotelevisio. Muualle elämäämme ja huusholliimme ei kuvaa kannata ehkä tarkentaakkaan. Ettei paljastuisi, että sielu onkin lastulevyä.

Lähteet: Maallikkosaarnaaja Maasola