1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. sanat

Sananen – Keskinkertainen sanoittaja

Salasana pitäisi päkistää. Mutta minkäs siinä tekee, jos ei salasanoittajana ole mikään Juice Leskinen. Päivän luovasta panoksesta huomattava osa saattaa huveta salasananan kehittelyyn ja hiomiseen.

Kuva: YLE Keski-Suomi

Välillä tuntuu, että elämässä tärkeimpiä eivät olekaan sanat vaan salasanat. Ydinkyvykkyys, yhdistelmätuki ja sopeuttamistarve ovat ihan hyviä sanoja, ja jokainen tajuaa että tärkeitä!, mutta eivät ne ole arjen kannalta olennaisia. Pärjäämme ilmankin. Mutta ilman salasanoja mistään ei tule mitään.

Vuosi vuodelta salasanoja on entistä kinkysempi keksiä. Kun on vuosia mukana työelämässä, joutuu keksimään satoja salasanoja. Joka paikkaan pitää olla eri salasana, mielellään kaksi. Jotenkin sitä nuorempana oli luovempi ja keksi uuden salasanan tosta vaan. Nyt menee töissä yli puoli päivää uuden salasanan kehittelyyn. Se luova panos, jonka maksua vastaan työnantajalle viruttaa, on kokolailla siinä. Uuden sanan keksimisessä. Jota kukaan ei saa edes tietää. On siinä ironiaa.

Ei sitä ole Etnologian laitoksella vielä tutkittu, mutta olen varma, että ihmisen keksimissä salasanoissa on sisäänrakennettuna koko hänen sielullinen olemuksensa. Se sana joka tulee intuitiolla sieltä syvältä, sisältää jotain hiomatonta ja olennaista. Siinä on muutamassa numerossa ja kirjaimessa se tuskasta turskahtanut luova tiiviste, arjen dna, jonka sosiaalinen ympäristö on suudellut optimaaliseen muotoonsa. Se kertoo kuka minä todella olen.

Olen varma, että ainakin minun työpaikalla joku tallettaa Helsingissä suurelle kiintolevylle kaikki käyttämäni salasanat. On olemassa mystinen beigeen pukeutuva herrasmies, joka työkseen lukee läpi keksimiäni salasanoja. Ja huomenna hän soittaa. Ja sanoo: etkö tosiaan enää keksi uusia synonyymejä naisen sukuelimille. Täällä on nyt mulla listalla 92 värikästä ja tuoreudessaan melkein haiskahtavaa kielikuvaa siitä ihtestään. Nämä menee nyt pääjohtajalle. Ehdotan tulospalkkiota. Tässä on varsinkin vuosituhannen alkupuolelta muutama aivan helmi. Ränkkänä! Hehe.

Sen puhelun jälkeen tulee ehkä tunne, että työurani ei ole sittenkään valunut hukkaan. Luovuutta on ainakin ollut. Jonkun täytyi vain löytää se. Niin se aina menee. Tässä tapauksessa saan kiittää jotain Hannu Vaarasuota, tietoturvakoordinaattoria.

Rakkaalla on monta nimeä. Ulkosynnyttimet ovat kaiken ansainneet. Mutta siinä ei ole koko totuus. On minussa tilastojen mukaan myös leikkisä puoli, joka ei liity millään lailla rakkauden työmaalle. Mitä tulevat polvet ajattelevat käyttämistäni salasanoista: Pompsukka, Jällikkä ja Hupukki? Ehkä he pohtivat, kieltä vihreässä teessä kostuttaen, että isoisä taisi tehdä vähän liikaa töitä. Kevyet mullat. Ja ruokohelvet.

Vanheneminen pelottaa. Astuminen arastuttaa. Tuleeko vielä se päivä, jolloin en keksi enää millään uutta salasanaa kun kone sitä uhmakkaasti vaatii. Työpäivä ei käynnisty. Kuka on tuo mies joka istuu itkuisen oloisena polviinsa nojaten? Kuin metsuri, jonka eväät on syöty ja Husqvarna ei suostu laulamaan rempomisesta huolimatta. Tulisipa orava ja kertoisi miten kaunista kaikki on. Ja miten hengitetään oikein.

Oikeita sanoja on niin vaikea löytää. Ne jotka löytävät, hallitsevat tätä maailmaa. Ohjaavat meitä ja ottavat siitä maksun. Terveisiä Obamalle ja Sarasvuolle. Meille muille riittää huonotkin sanat. Ne on yhteiskunnan näkökulmasta niitä tärkeimpiä. Ne voidaan sijoittaa salasanoiksi.

Entisessä maailmassa teot olivat sanoja tärkeämpiä. Aina voi olla oman itsensä herra ja priorisoida. Jospa yritän kerrankin olla hiljaa ja varsinkin kertomatta itsestäni ja omituisista työhuolistani. Näytän, että rakastan. Yritän käyttää taitavasti paineilmanaulainta, sauvasekoitinta ja lantiota.