Kevät hullaannuttaa

Keväinen luonto sai Marja Koivulan hullaantumaan. Suunvuorossaan hän muistelee parhaimpia kevätmuistoja.

Vaikka vesi on vielä kylmää, sammakot käyvät jo kuumina. Kuva: YLE / Tanja Perkkiö

Olen ihmetellyt, kuinka vuodessa voi unohtaa, miten ihmeellinen kevät onkaan. Koivumetsä on kuin uskomattoman hienolla hennonvihreällä langalla nyplättyä pitsiä.

Vaahteroiden kellanvihreät kukkanuput, lehtikuusten sinivihreät uudet neulaskasvut, mustikanvarpujen hieman koivuja kellertävämmät lehdenalut, näsiän punaiset kukat, rentukoiden keltaiset puronvarret ja jälleen käsittämättömän laajat valkovuokkokentät; vaikka olen nähnyt nämä yli viisikymmentä kertaa, jokainen kevät ihmetyttää ja yllättää uudelleen.

Sunnuntai-iltana seisoin pienen suolammen rannalla katajien kätkössä kiikaroimassa ja etsimässä kaakkuripariskuntaa. Kevään onnellisimpia hetkiä on olla todistamassa, että pari on jälleen palannut ja valmistelee pesintää.

Olen seurannut saman lammen rannalla kaakkureita 1990-luvun alusta. En tiedä, miten pitkään kaakkurit elävät, joten minulle on arvoitus, olenko seurannut samaa paria koko ajan. Lähes joka vuosi tuloksena on ollut kaksi poikasta.

Muutaman viime kevään aikana pesäpaikka tosin on siirtynyt vähän syrjemmälle, koska laulujoutsenpari on vallannut kaakkureiden aiemman pesämättään. Ainakin tällä lammella yhteiselo on onnistunut.

Surullisiakin havaintoja kevääseen sisältyy. Aiemmin mökkirannassamme useina keväinä pesineet kuikat eivät enää yli kymmeneen vuoteen ole yrittäneet rannoillamme sen jälkeen kun jokin peto rikkoi munat parina keväänä.

Kuikkien määrä on pienentynyt järvellämme radikaalisti neljänkymmenen vuoden takaisista luvuista. Me ihmiset olemme vallanneet niiden ikiaikaiset pesäpaikat rantarakentamisella.

Toki tuosta rakentamisesta on toisinaan hyötyäkin. Västäräkkipariskunta on löytänyt vuosikymmeniä sitten isäni kanssa rakentamastamme kivilaiturista oivan pesäkolon vuodesta toiseen. Nykyisin erilaisia tekopesiä rakennetaan muun muassa kalasääskille ja jopa noille kaakkureille.

Onnettomin olen ollut keväisin nykyisen tehometsätalouden, tai oikeammin tehoenergiatalouden, autiomailla. Metsästä ei ole jätetty jäljelle kuin osa kannoista. Noilta aukeilta kaikki elämä on kaikonnut. Maaperässä jäljellä olleet ravinteet valuvat esteettä ojia ja puroja pitkin lampiin ja järviin rehevöittämään vesistöjä.

Metsä puolestaan on hävinnyt vuosikymmeniksi. Näillä aukeilla on hiljainen kevät. Tätäkö me todella haluamme ns. risupaketilla uusiutuvan energian osuutta nostaaksemme? Hiljaista ja mustanruskeaa kevättä?

Onneksi meillä on yhä enemmän metsänomistajia, jotka eivät salli totaalista metsänraiskausta. Näiden luontoa kunnioittavien ihmisten metsissä voi riemuita lintujen sinfoniaorkesterista ja samalla ihailla värien harmoniaa kasvimaailmassa.

Siellä samaistun metsäkirviseen ja kohoan mielessäni 10-15 metriä puiden latvojen yläpuolelle laskeutuen hitaasti siivet levällään kierteisesti kuusen latvaan. Jos osaisin, laulaisin minäkin pitkää, monivivahteista rytmikästä säettä.

Olen huumaantunut kevään luonnosta!