Lev Trotski kiinnostaa aina vaan

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 70 vuotta Venäjän vallankumouksen tärkeimpiin johtajiin kuuluneen Lev Trotskin murhasta. Tämänviikkoinen tiistaikolumnistimme Hannu Reime pohtii murhan taustaa ja tekijöiden motiiveja.

Kotimaa
Lev Trotski
YLE

Helsingin työväentalolla sijaitsevassa suositussa ravintolassa pidetään talvikautena poliittisen historian klubin järjestämiä keskusteluiltoja historiallisista tai ajankohtaisista aiheista. En ole aikaisemmin käynyt niissä, mutta toukokuun lopulla päätin mennä kuuntelemaan kauden viimeistä keskustelua, jonka aiheena oli Lev Trotski. Kuvittelin, että paikalla olisi korkeintaan kourallinen asianharrastajia jossakin pienessä kabinetissa, mutta ravintola olikin tupaten täynnä niin, että hieman myöhässä paikalle saapuneena en päässyt edes istumaan.

Trotskin persoona ja myrskyisät elämänvaiheet näyttävät edelleen kiinnostavan ihmisiä. Yksi syy mielenkiintoon saattaa tietenkin juuri nyt olla se, että elokuussa tulee kuluneeksi 70 vuotta puna-armeijan perustajan murhasta Meksikon pääkaupungissa. Mutta varmaan on myös totta, että kommunismin historia kiinnostaa aina, ja siinä historiassahan Lev Davidovitsh Trotskilla on keskeinen sija. Historian väärentäjien ja valokuvien retusoijien armeijatkaan eivät Neuvostoliiton olemassaolon aikana loppujen lopuksi onnistuneet pyyhkimään Trotskin nimeä aikakirjoista

Josef Stalinin määräämä veriteko Trotskia vastaan on viime vuosisadan tunnetuimpia poliittisia murhia. Itse murhaaja, espanjalainen stalinisti Ramón Mercader, joka iski jäähakun Trotskin päähän, ei koskaan tunnustanut sitä, että hän oli toteuttamassa Neuvostoliiton salaisen poliisin NKVD:n antamaa tehtävää, vaan piti loppuun saakka kiinni kertomuksestaan, että hän toimi yksin ja henkilökohtaisin motiivein. Mercader istui meksikolaisessa vankilassa kahdenkymmenen vuoden tuomionsa ja vapauduttuaan vuonna 1960 asui vuoroin Havannassa, vuoroin Moskovassa. Hänelle myönnettiin Neuvostoliiton sankarin kunniamerkki.

Keskusteluillan pääalustaja, politiikan tutkija Christer Pursiainen esitti erinomaisen elävällä tavalla Trotskin poliittisen alamäen Leninin kuoleman jälkeen alkaen hänen syrjäyttämisestään bolshevikkipuolueen johtotehtävistä ja päätyen murhaan Meksikon pääkaupungissa ja murhaajan myöhempiin vaiheisiin. Väliin mahtuivat Trotskin erottaminen puolueesta, karkotus ensin Kazakstaniin ja sitten Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle sekä maanpaon vuodet Turkissa, Ranskassa, Norjassa ja lopulta Meksikossa, maassa, joka antoi Trotskille turvapaikan niin kuin se oli antanut niin monelle muulle eurooppalaisten diktatuurien vainoamalle ihmiselle. Salaperäinen kirjailija ja pakolainen hänkin B. Traven oli varmasti oikeilla jäljillä kutsuessaan 1920- ja 1930-lukujen Meksikoa maailman vapaimmaksi maaksi ja antaessaan uutta kotimaataan kuvaavalle matkakirjalle kauniin nimen Kevään maa.

Ensimmäisen yleisöpuheenvuoron käyttänyt vanha 60-lukulainen Kalevi Suomela kehui Pursiaisen dramatisoitua esitystä myös siksi, että Stalinin ja Trotskin epätasaisessa taistelussa on shakespearelaisen tragedian aineksia enemmän kuin tarpeeksi. Itse menisin vieläkin pitemmälle ja sanoisin, että tässä tapauksessa todellisuus ylittää draaman: Shakespearen kuvaamat kruunupäät taistelivat loppujen lopuksi vain omasta vallastaan henkilökohtaisen vallanhimon kiihottamina. Stalinin ja Trotskin valtataistelussa kysymys oli aatteista, joita pidettiin yksilöä ja johtajia suurempina asioina irvokkaasta Stalin-kultistakin huolimatta. Neuvostoliittoa kutsuttiin ”maailman ensimmäiseksi sosialistiseksi valtioksi”, ja sen rakentamista ja puolustamista julistettiin asiana, jolle maailman kaikkien työläisten pyrkimykset tuli alistaa. Stalinisteja paljon, paljon heikompien trotskilaisten ihanteena taas oli kansainvälinen vallankumous, joka tekisi lopun kapitalismista ja loisi perustan maailmanlaajuiselle kommunismille. Antipatioista tai sympatioista riippumatta voi sanoa, että ajan suunta maailmansotien välillä oli suotuisa stalinismille ja ajatukselle ”sosialismista yhdessä maassa”. Stalinilla oli tuulta purjeissaan, Trotskilla ei.

Saattaa vaikuttaa oudolta, että Neuvostoliiton kokoista jättiläisvaltakuntaa johtanut Stalin käytti niin paljon energiaa trotskilaisten vainoamiseen paitsi kotimaassa myös ulkomailla ja pani kokeneimmat agenttinsa suunnittelemaan ja toteuttamaan murhan Meksikossa. Tärkein syy siihen oli Stalinin pelko kilpailevia vasemmistosuuntauksia kohtaan. NKVD sai tehtäväkseen juuria sellaiset poliittiset ja yhteiskunnalliset virtaukset, jotka olisivat mahdollisesti voineet horjuttaa Stalinin asemaa sillä ylimaallisiin korkeuksiin yltäneellä jalustalla, jonne hän oli antanut nostaa itsensä. Selvimmin sen osoittivat tapahtumat Espanjassa 1930-luvulla.

Espanjan sisällissota oli maailmansotien välisen ajan tärkeimpiä poliittisia tapahtumia. Siinä vaikuttivat lähes kaikki Ranskan vallankumouksen jälkeiset aatevirtaukset. Sisällissodan alussa tasavaltalaisten hallitsemilla alueilla, ennen kaikkea teollistuneessa Kataloniassa, pantiin toimeen radikaali yhteiskunnallinen vallankumous, ja siellä alettiin toteuttaa anarkistien ja riippumattomien kommunistien inspiroimaa sosialismia, joka oli täydellinen vastakohta stalinistiselle tyrannialle. Tasavallan hallituksen avuksi Francon joukkoja vastaan tullut Neuvostoliitto sai yhä enemmän vaikutusvaltaa Espanjassa ja stalinistisella raakuudella teki lopun vallankumouksesta. Brittikirjailija George Orwell kuvaa näitä tapahtumia upeassa reportaasikirjassaan Katalonia, Katalonia! Espanjan kokemus pikemminkin kuin mikään primitiivinen antikommunismi on epäilemättä taustalla myös Orwellin tunnetuissa romaaneissa, satiirisessa Eläinten vallankumouksessa ja synkässä antiutopiassa 1984. Trotskin kannattajien vainon ja Espanjan tapahtumien välillä oli ilmeinen yhteys, vaikka puhdasoppisia trotskilaisia Espanjassa oli varsin vähän.

Kokonaan toinen kysymys on se, missä määrin Trotski ja tietysti myös Lenin olivat itse luomassa perustaa stalinistiselle barbarialle. Trotski saattoi olla sankarillinen hahmo, joka kiitäessään panssarijunassaan Venäjän kansalaissodan rintamalta toiselle edesauttoi puhujanlahjoillaan puna-armeijan menestystä vastavallankumouksen ja ulkomaisten väliintulojoukkojen torjumisessa. Mutta Trotski käänsi aseet myös vallankumouksen kannattajia vastaan muun muassa Kronstadtin linnakkeessa Pietarin edustalla kevättalvella 1921. Kronstadtin matruusit olivat vaatineet vapaita vaaleja neuvostoihin, neuvostovaltaa eikä bolshevikkien yksinvaltaa, puoluediktatuuria. Ehkä voi sanoa niin, että Lenin ja Trotski olivat vallankumouksellisia diktaattoreita, joiden esikuvia olivat Ranskan vallankumouksen radikaaleimmat johtajat. Shakespearelaisen valtataistelun voittanut Stalin taas oli itämainen despootti, Iivana Julman seuraaja suoraan alenevassa polvessa.

Lähteet: Hannu Reime, Ykkösaamun kolumnisti 29.6.2010