Tahiti - tahi ei

Merja Åkerlind muistelee suunvuorossaan matkaa lämpimällä Tahitilla, jossa vastaanotto oli kuitenkin vähemmän lämmin.

Tahiti
Hotellihuone
YLE

Kello alkaa olla kaksi yöllä ja päätämme olla ottamatta huonetta loppuyöksi. Se tuntuu tuhlaukselta, kun mitään ei saa alle sadan dollarin. Pekalle laitan pedin lentoaseman kivilattialle. Lakanaksi minun kietaisukankaani, alapään peitoksi hame ja yläpäähän poikittain t-paita. Tyynyksi tulee reppu – liian paksu, mikä aiheuttaa niskakipuja seuraavina päivinä. Itse yritän nukkua niin, että arvolaukku on kaulassa, kaksi muuta lentoaseman kärryissä ja jalat niiden päällä.

Meidän lisäksemme penkeillä ja lattioilla lojuu kymmenkunta henkeä.

Matkapäiväkirjan seuraavaa lausetta ei ehkä heti arvaisi: "Upeita matkailunäkyjä Tahitilla".

Tulo Tahitin kansainväliselle lentokentälle nousi mieleen nyt, kun on kohistu naapurimaan prinsessan ja tuoreen prinssin pitkästä häämatkasta.

Ei se meilläkään huonosti alkanut. Kello yhden jälkeen yöllä olivat vastassa ukulelensoittajat ja laulajat. Kauniit tytöt jakelivat jokaiselle korvan taakse gardenian kukan. Turisti-info oli vielä auki. Neuvonnan poika osasi englantia, mikä ei ole itsestäänselvyys Ranskan alusmaassa.

Myönteiset alkuvaikutelmat vaihtuivat äkkiä toisiksi. Infon palveluihin ei kuulunut hotellivarausten tarkistaminen. Tulijan piti itse ostaa puhelinkortti, eikä niitä myyty alle kymmenen dollarin summalle. Aika paljon yhdestä paikallispuhelusta! Kun mumisin väsyneenä jotakin Tahitin riistohinnoista, kuulin neuvontatiskin takaa jotakin ennen- ja jälkeenkokematonta: ”You better go home!”, siis ”Parempi, että rouva lähtee kotiin!”

Muutaman jatkovaiheen jälkeen rouva siis päätti jäädä yöksi lentokentälle. Myöhemmin hän kuuli, että kokemuksia kehnosta palvelusta oli monilla muillakin Tahitin-kävijöillä. Kontrasti on valtava Cookin saariin, missä on tarjolla ystävällisyyttä kolmasosalla Tahitin hinnoista eikä rantoja ole aidattu yksityisten loistohuviloille.

Onneksi virallinen turistineuvonta ei ollut koko totuus Tahitista. Kun kerroin oudosta öisestä palvelusta autovuokraamon edustajalle, nainen vihjasi hienon ja halvan bungalowin naapurisaarelta. Moorealla oli vastassa polynesialaisen pyöreä, iloinen kolmikymppinen nainen. Ensi töikseen hän varoittaa vastapestystä ja siksi liukkaasta lattiasta. Kehottaa uupuneita menemään suihkuun ja sänkyyn. Kertoo kaupan olevan kahden kilometrin päässä ja tuo saman tien polkupyörän. Vähän ajan kuluttua hän kipaisee ylös palmuun, tuo kaksi kookospähkinää ja avaa ne veitsellä. Neuvoo laittamaan avatun pähkinän kattilaan ja jääkaappiin, jotta luomujuoma pysyy tallella ja kylmänä. Lusikalla hän kaapii kuoresta kopraa maisteltavaksi ja kertoilee, miten naiset syöttivät juuri sitä vauvoilleen sota-aikana maidon vastikkeena.

Päiväkirja jatkuu: ”Enkelimme Tahitilla. Varsin mukava tavata pirun jälkeen.”

Kun me itse kukin kohtaamme kesällä matkailijoita, kannattaa miettiä edes hetki heidän toiveitaan ja tilannettaan. Se, kertovatko he kotimaassaan Suomen enkeleistä vai piruista, saattaa ratkaista, lähtevätkö tuttavatkin näille eksoottisille leveyspiireille. Meitä tavallisia tallaajia on kuitenkin enemmän kuin prinssejä ja prinsessoja, joille palvelu lienee taattu paikassa kuin paikassa.

Lähteet: Merja Åkerlind