Geneettinen karjalainen Hämeessä

Sukujuuret kertovat ihmisestä paljon, paljastavat ehkä tyypillisiä luonteenpiirteitä ja selittävät erikoisuuksia. Päijät-Hämeen liiton kehittämisjohtaja Marja Koivula kertoo pakinassaan olevansa pesunkestävä karjalainen, vaikka onkin tullut siirretyksi aikoinaan Hämeeseen.

Karjalan tasavalta
Järvimaisema Karjalassa.
YLE / Juha-Pekka Inkinen

Yle 1:n karjalaisen heinäkuun inspiroimana päätin puhua karjalaisuudesta.

Väittelin nuoruusvuosinani vanhempieni kanssa siitä, voiko ihminen, joka on syntynyt Jämsässä, asunut koko ikänsä Hämeessä ja puhuu jotakin kirjakielen sekä Hämeen murteen väliltä, olla karjalainen. Sukuloimassa olin käynyt Etelä-Karjalassa. Vanhempien Karjalasta, Kannaksen Karjalasta, minulla oli vain kuulopuheet. En silloin katsonut olevani karjalainen.

Epäilyksiä karjalaisuuden suuntaan heräsi ensimmäisen kerran, kun Hämeen linnassa esiteltiin kansallispukuja. Kaikki puvut, joista pidin erityisesti, olivat karjalaisten pitäjien pukuja. Silloin mietin, olinko huomannut muita karjalaisia ominaisuuksia itsessäni.

Muistin, miten ensimmäisellä luokalla koulussa oli vaikeaa kuunnella joidenkin perin kantahämäläisten luokkatoverien vastauksia. Sanojen välit tuntuivat niin pitkiltä, että ajatukset karkasivat päässäni ihan eri asioihin. Karjalasta lähtöisin olevien vanhempien ja isovanhempien seurassa olin tottunut verrattomasti nopeampaan puhetapaan.

Kiinnostukseni sukujuuriin heräsi sen verran, että halusin ehdottomasti käydä katsomassa tarunomaista Viipuria. Vuonna 1982 se ei kovin edukseen ollut, mutta kuten äitini totesi, hänen kouluvuosiensa tärkeät rakennukset löytyivät kaikki. Suomen hallinnassa kaupunki olisi muuttunut paljon enemmän. Joka tapauksessa sen jälkeen oli helpompi kuunnella isän luistelusta Salakkalahdella tai äidin koulukortteerista Litmasilla, kun kaupungilla oli selkeä hahmo myös omassa mielessä.

Viime vuosikymmeninä olen käynyt Kannaksella useita kertoja ja ikimuistoinen on se päivä, jolloin näin ensimmäisen kerran sekä äitini että isäni lapsuuskotien pihapiirit. Jopa isoäitieni istuttamia kasveja kasvoi edelleen noissa pihoissa. Vaikuttavinta oli nähdä se Vuoksen rantaan viettävä viljelysmaisema, jossa esi-isäni ovat puurtaneet ainakin 1500-luvun lopulta.

Kumpikin vanhemmistani on Kannaksen Karjalasta ja suvut niistä pitäjistä niin pitkälle, kuin tutkimuksissa on edetty. Olen varhaisimman löydetyn esi-isäni jälkeläinen 12. polvessa ja ensimmäinen tässä sukuhaarassa, joka ei ole syntynyt Kannaksella. Annettakoon se anteeksi, kun Pietarin eli silloisen Leningradin turvallisuusasioiden järjestely edellytti rajan ja väestön siirtoa lännemmäksi. Olen toisin sanoen Hämeeseen pakkosiirretty pesunkestävä karjalainen.

Geenitutkijat ovat todistaneet, että Suomen heimojen geenikartta näyttää perimän etäisyydet ja geneettiset erot. Ei siis ole ihme, että minulla oli aikoinaan vaikeuksia keskittyä kantahämäläiseen puheenparteen. Geneettinen karjalaisuus on hämäläisessä asuinympäristössä kuitenkin toisinaan taustalla. Tunnistan päiviä, jolloin käyttäydyn kuin hämäläinen seuraten tapahtumia vähän sivusta ja tarkkaan harkiten, puutunko asioiden kulkuun. Mutta vähintään joka toinen päivä on sitten karjalainen ja puhetta pulppuaa äänekkäästi.

Karjalaisten esi-isien elämänkohtalot lahjoitusmaa-aikoineen ja evakkomatkoineen ovat varmasti vaikuttaneet siihen, miten koen maailman tapahtumat ja miten niihin suhtaudun. Saattaa olla liioittelua väittää, että karjalaisuus olisi luonteenpiirre, mutta itseni ja käyttäytymiseni ymmärtämisessä karjalaisiin juuriin tutustuminen on auttanut.

Sukututkimus kiinnostaa nykyään yhä useampia. Meillä on ilmeinen tarve tietää, millainen on taustamme ja miten meistä on tullut sellaisia kuin olemme. Vaikka ympäristötekijöillä on merkittävä osansa meitä muokkaamassa, geneettiset tekijät selittävät suuren osan ominaispiirteistämme. Toivottavasti tämä eri heimojen ominaisuuksiin perehtyminen auttaa ymmärtämään erilaisuutta myös eri rotujen välillä.

Lähteet: YLE Lahti