Burana-takseja ja potilaspöytiä - sekaisin sairaankuljetuksen kilpailutuksesta ja sairaalan pöytien sairaasta suunnittelusta

Nykyään näen ambulansseja kaikkialla. Ilmiö on sama kuin runoilija Pentti Saaritsalla, saatuaan ensimmäisen lapsensa maailma aukeni lapsiin, pieniä käsiä oli yllättävän paljon.

terveys
Sairaalasänky
Yle

Pari vuotta sitten olin elämäni ensimmäistä kertaa ambulanssissa. Se tapahtui Pariisissa, keskellä yötä. Olin saattajana, älysin sentään kysyä onko kyydistä maksettava perillä. Tietysti.

Aikaisempi kunnioittava suhde ambulansseihin on alkanut murentua. Vaikka Suomessa maksua ei vaadita sairaalan portilla, raha on ratkaissut jo aikaisemmin. Sairaankuljetus eli ammattilaisten kielellä saku on kilpailutettu ala, ja potilaat tuntevat seuraukset kirjaimellisesti.

Potilas on käynyt leikkauksessa Meilahdessa, tarkkailuaika on ohi ja Meilahdesta tilataan ambulanssi maakunnan sairaalaan. Potilas alkaa odotuksen paareilla sairaalan käytävällä. Nukkuminen on mahdotonta. Kahden tunnin kuluttua, hän kysyy milloin ambulanssi tulee. ”Voi, jotkut ovat odottaneet kuusikin tuntia.”

Vastaus tuntui silloin tylyltä, mutta kolmas vierailu Meilahdessa paljasti, että ensinnäkin odottaminen on sääntö, ei poikkeus. Toiseksi, ensimmäisellä kerralla annettu vastaus ei ollutkaan niin töykeä kuin miltä se potilaan korviin kuulosti, se oli syvästi turhautunut. Hoitajat sanoivat tekevänsä valituksen sairaankuljetuksen kilpailutuksessa voittaneelle yritykselle joka kerta kun odotus venyy tunteihin.

"Ei nappaa"

Ensimmäisellä kerralla potilas oli juuri saatu köytettyä ambulanssin paareihin, kun ne romahtivat. Paarien lukitus oli unohtunut. Sairaankuljettajat tuntevat ilmiön: motivoitumattoman kaverin kanssa on ikävä työskennellä: ”En osaa, ei nappaa” ei sairaankuljettajien käymän nettikeskustelun ( www.hoitajat.net (siirryt toiseen palveluun)) mukaan ole mitenkään tuntematon asenne.

Sääntöjen mukaan sairaankuljettajien olisi pitänyt sairaalassa kertoa romahtaneista paareista, koska pudotus olisi voinut aiheuttaa leikatulle potilaalle ylimääräisiä vaurioita. Eivät kertoneet.

Kilpailuttamisen seuraukset

Nyttemmin on paljastunut, että sekä hoitajat että sairaankuljettajat ovat yhtä vihaisia ja turhautuneita. Järjestelmän ytimessä on kilpailuttaminen, joka ei ole tuonut ainakaan etuja potilaille eikä sairaankuljettajille, joiden työehdot ovat kurjistuneet.

Nauroin hervottomana Minna Lindgrenin ja Holle Holopaisen radiosketsille, jossa ikääntynyt yksityinen pelastustoimen mies kilpailutti tulipaloja. Hänen ollessaan palopaikalla syntyi uusi rahakkaampi tulipalo, palava pieni omakotitalo jäi sammuttamatta kun yksityisyrittäjä kiiruhti isomman palon ääreen.

Enää ei naurattanut, kun aamulla tehostetussa hoidossa ollutta potilasta makuutettiin Meilahden käytävillä aamuyöhön siirtoa odottamassa. Myöhemmin kävi ilmi, että jo kolme vuotta sitten sosiaali- ja terveysministeriön selvitysmies totesi, että sairaankuljetuksessa Suomessa on vakavia ongelmia, virkakielellä sanottuna: ”Merkittävimmät ongelmat liittyvät nykyiseen lainsäädäntöön, palveluiden järjestämiseen ja ohjaukseen, ambulanssien lähtövalmiusaikoihin, puuttuviin palvelutasomääräyksiin, julkisen ja yksityisen sektorin tarkoituksenmukaisen työnjaon puuttumiseen, monikanavaiseen rahoitusjärjestelmään, henkilöstön pätevyysvaatimuksiin sekä hoitolaitosten välisten potilassiirtojen logistiikan puutteisiin.” (Markku Kuisma STMn selvityksiä 2007:26)

Voi olla, että potilassiirtojen logistiikkaa on nyt korjattu siten, että aamuyön sudenhetkellä tapahtuvat siirrot näyttävät hyviltä päivätyötä tekevien virkamiesten tilastoissa. Potilashan on vain palvelutalouden ketjussa välttämätön kappale, ei elävä ihminen.

Ja sitten saman viraston suuremmalla suulla puhutaan tänä vuonna potilasturvallisuudesta ja laadukkaasta hoidosta. Se nostaa kuvotuksen, jota on vaikea niellä.

Terveydenhoidosta palvelutaloutta

Jos joku haluaa löytää selityksen tähän tilanteeseen, jossa poliitikot ja korkeimmat virkamiehet suoltavat kukkaiskieltään ja päätöksiä ja järjestelmiä rakentelevat terveydenhoidon taloustieteilijät, voi lukea Briitta Koskiahon kirjan Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Siinä hän selvittää mm. miten terveydenhoidosta on tullut palvelutaloutta ja mitä kaikkea se on merkinnyt.

Lehtiä lukemalla olen saanut vain sirpaleisen käsityksen siitä mitä palvelutaloudella terveydenhoidossa tarkoitetaan. Lapissa ambulanssia kutsutaan Burana-taksiksi, koska vain yksi ambulanssi siellä on ensihoitoon varusteltu, muista saa alkeellisempaa ensiapua.

Markkinaoikeuteen menneistä kilpailutuspäätöksistä on tullut luettua jotain. Vuosikausia on tietysti saanut tukehtumiseen asti tietää, miten kallista ja tehotonta sairaanhoito on ollut. Koskiahon mukaan juuri tämä valitus on palvelutalouteen siirtymisen ensi askelma. Tarvitaan parempi ja tehokkaampi järjestelmä, jonka voivat luoda terveyden palvelutalouden virkamiehet, lähinnä taloustieteilijät ja juristit.

Koskiahon mukaan palvelutalouden haavoittuva piste on terveydenhoidossa niin keskeinen eettinen koodi. Ääneen sitä sanomatta uskotaan, että kaikilla niillä toimijoilla, joille työtä ulkoistetaan, on sama eettinen koodi kuin esimerkiksi sairaaloilla. Monilla yksityisillä toimijoilla voi vielä ollakin, mutta kuinka kauan ja kuinka kattavasti, kun taloudesta on tullut tärkeämpi kuin terveydestä?

Sairaanhoitajien ja lääkäreiden eettinen koodi on vielä vahva, ja sen varassa sairaalat pysyvät pystyssä. Mutta näyttää siltä, että he taistelevat kahdella rintamalla: sairautta ja näkymättömiä terveyden taloutta hoitavia virkamiehiä vastaan.

Sairaankuljetus on vähäisimpiä terveyden palvelutalouden ongelmista, ja sekin on niin sekaisin, että tyytyväisiä ovat luultavasti vain ne tilaajavirkamiehet, jotka toistaiseksi eivät palveluja tarvitse.

Sairaalan pöytien käyttökelpoisuus

Ambulanssien lisäksi ajattelen nykyisin potilaspöytiä. Potilaspöytä on siinä mielessä myönteinen tapaus, että sitä ei ole suunniteltu jokaisen uuden muodin tuulen mukaan. Toisaalta se on valmista museokamaa siihen designmuseoon, johon kerätään tuolit, joilla ei voi istua, lasit joista ei voi juoda, kannut, joista ei voi kaataa, verhot jotka syttyvät tuleen, lamput jotka eivät valaise ja koneet joita ei voi korjata.

Potilaspöytä, jonka tunnen parhaiten on haalean vaaleanruskea, 42 x 64 x 100 cm. Siinä on kaksi kiinteää tasoa, yksi liikkuva ja tarjoilupöydäksi avautuva taso, joka tosin repsottaa kohti lattiaa. Esineiden pysyminen sillä on pieni päivittäinen ihme. Ruokatarjotin ei mahdu sille. Pöytään kuuluu vielä kaksi laatikostoa, puhelin ja radio sekä hälytysnappi. Pöytä on äärimmäisen epäkäytännöllinen kaikkiin mahdollisiin tarkoituksiin.

Kerran matkalla tämän pöydän luo kuulin radiosta tunnetun suunnittelijan haastattelun. Ylpeänä hän kertoi suunnittelemistaan lukuisista tuoleista ja kastelukannuista. Yksikään niistä tuoleista ei ilmeisestikään ole päätynyt sairaalan vierastuoliksi. Ne joilla olen istunut, ovat kovia, painavia ja niiden jalat raapivat lattiaa kirskuvin äänin.

Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolla on kymmenittäin lehtiä, jotka esittelevät koteja, joissa ihmisten enemmistö ei asu. Lisäksi ne myyvät loppumattomasti pientä esineistöä, jolla voi aiheuttaa tukehtumiskuoleman asunnolle kuin asunnolle. Tai jäteongelman. Kivaa sairaalahuonetta ei ollut kalustettu. Tilanne esinesuunnittelua käsittelevällä kirjaosastolla ei ollut sen parempi. 1 000 tuolia,Tunnista huonekalujen ikonit, 500 vihkisormusta, Modernit skandinaaviset huonekalut.

Ihmistä joka yrittää keksiä pyörän uudelleen pidetään tyhmänä, mutta designia joka suunnittelee yhä uusia tuoleja, kippoja, kuppeja, lautasia, laseja, vuoteita, sohvia ja lamppuja ei pidetä ääliömäisenä vaan innovatiivisena, vaikka perimmäinen pyrkimys on tehdä viime vuonna ostetusta eilistä. Uusi ekodesign on täsmälleen samoilla linjoilla. Uutta rihkamaa kierrätetystä kierrätettäväksi.

Mutta potilaspöydän suunnittelussa ei näytä vallitsevan kilpailun markkinat. Eikä dosettien, eikä pyelostomiapussien. Apteekkien myymät lääkkeiden annosteluun tarkoitetut rasiat olisi apinakin voinut suunnitella, samoin sen jota designkaupoissa taannoin myytiin.

Menin ja ostin kirjan nimeltä Winner takes it all, voittajahan vie kaiken tässä yhteiskunnassa, tätä mentaliteettia kirjassa ihmetellään. Ei tarvitse mainita että terveyspalvelutaloudessa voittaja voi olla vain terve.

Lähteet: Jertta Blomstedt / Yle Radio 1:n Ykkösaamun kolumnisti