Terassifilosofi yrittää ymmärtää nykyajan nuoria

Lahden Radion terassifilosofi, betoniraudoittaja-kynäilijä Ilkka Manninen pohtii terassilla tänä perjantaina miten ovat nuoret muuttuneet vuosien varrella. "Kyllä silloin ajat olivat toiset, kun minä olin 7-vuotias, ei ollut minkäänlaisia kännyköitä kenelläkään ja hyvin pärjättiin!"

pojat (ikäryhmät)
Ilkka Manninen.
Betoniraudoittaja-terassifilosofi Ilkka Manninen kirjaa sinisiä ajatuksia perjantaisin tällä palstalla.YLE / Lahti

Törmäsin hetki sitten Penaan, kun olin tulossa tänne terassille. Pena kertoi olevansa matkalla kännykkäkauppaan.

Pyysin Penaa istumaan seuraksi terassille.

Pena vastasi, että niin mielellään kuin hän sen tekisikin, niin hänen oli nyt kuitenkin aivan pakko käydä ostamassa ensin tyttärelleen uusi kännykkä.

Kun ihmettelin asian kiireellisyyttä, niin Pena kertoi tyttärensä uhanneen linnoittautua huoneeseensa siihen saakka, kunnes saisi uuden puhelimen.

- Hei pleace, mä kuolen, jos mä joudun menee tämmösen ikivanhan känden kanssa ulos!, oli Penan tytär valittanut.

Pena ihmetteli minulle, että miten vain vuoden vanha kännykkä muka oli yhtäkkiä ikivanha. Minä taas puolestani ihmettelin mielessäni sitä, että miten 7-vuotias tyttö pystyi juoksuttamaan isäänsä kuin sirkusponia narun päässä.

Kyllä silloin ajat olivat toiset, kun minä olin 7-vuotias, ei ollut minkäänlaisia kännyköitä kenelläkään ja hyvin pärjättiin! Ei ollut siihen aikaan edes kunnollista kouluruokailuakaan.

Omia lapsiani nauratti, kun kerroin että jouduin viemään ekaluokalla ollessani omat eväät kouluun. Evääni olivat aina samanlaiset, kaksi leivänpalaa ja pieni pullollinen maitoa. Leipien päällä oli aina pelkästään voita, ei koskaan leikkeleitä, juustoa tai vihanneksia, koska niitä seitsemän lapsen yksinhuoltajaäidillä ei ollut varaa ostaa.

Vieläkin muistan, miten se repussa lämmennyt maito maistui kummalliselle lasipullosta juotuna. Minun eväilleni ei koulussa kuitenkaan naurettu, mutta Variksen Ekun eväille kyllä.

Eku oli vielä minuakin köyhemmistä oloista lähtöisin. Ekunkin eväät olivat aina samanlaiset, kaksi leivänpalaa, joiden välissä ei ollut edes voita vaan kaksi isoa suolamuikkua. Siihen aikaan edes käärepaperi ei ollut kodeissa itsestään selvyys, joten Ekun suolamuikkuleivät olivat sidottu narulla yhteen ja sekös se meitä muita köyhiä nauratti.

Kyllä ajat ovat nyt toiset ja nuoret paljon fiksumpia, ainakin sanavalmiimpia. Kerronpa pari esimerkkiä.

Aikoinaan kun Tatsi ja Sirkka ylläpitivät elintarvikekioskia Tiilikankaalla, tuli kioskille ostoksille kaksi 7-8-vuotiasta pikkupoikaa. Sirkka kysyi kohteliaasti pojilta:

- Mitäs nuorille herroille saisi olla?

Toinen pojista vastasi heti:

- Pistä vaikka pari bissee!

Tälle seuraavalle jutulle ei aina tiedä nauraako vai itkeä. Katselin parvekkeelta kolmen pojan seuruetta. Kaksi, noin 10-vuotiasta poikaa polki pyörillään karkuun kolmatta pyöräilijää, joka oli ehkä siinä viiden vanha. Pienin pojista huusi kahdelle muulle:

- Odottakaa!

Toinen isommista pojista huusi takaisin, ilmeisesti pikkuveljelleen:

- Mee himaan!

Pienin poika huusi taas, nyt melkein itkien:

- Mitä mä siellä yksin teen?

Siihen isompi poika vastasi:

- Vedä vaikka käteen!

Lähteet: YLE Lahti