1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Ylen aamu

Tähtihetki perjantaina 27.8.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä olivat elokuvat Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut, Soul Kitchen ja Toy Story 3.

Ylen aamu

Toy Story 3

Tarmo Poussu

Kolmas kerta on liikaa jopa Pixarin ja Disneyn rakastetuille leluhahmoille, jotka 15 vuotta sitten aloittivat digianimaation aikakauden. Nyt samat hahmot tulevat valkokankaalle kolmiulotteisina, mutta muuten vanhoin eväin. Toy Story 3 ei ole suinkaan huono koko perheen animaatio, mutta sillä ei ole mitään lisättävää kahden edeltäjänsä esittelemiin hahmoihin ja ideoihin.

Lelukatraan omistava Andy on lähdössä opiskelemaan ja muuttamassa kotoa. Mutta mitä tehdä rakkaille lapsuuden leluille? Joutuvatko ne ullakolle, roskiin vai toiselle omistajalle? Erinäisten väärinkäsitysten ja kommellusten jälkeen Woody, Buzz ja muut tutut päätyvät päiväkotiin, jossa heitä tervehtivät sekä lukuisat muut lelut että innokkaat leikkitoverit.

Lelujen paratiisilta vaikuttava paikka paljastuu kuitenkin keskitysleirin kaltaiseksi vankilaksi, jossa valtaa pitää leppoisalta vaikuttava, mutta tunteettomaksi tyranniksi osoittautuva nallekarhu. Woodyn, Buzzin ja kumppaneiden on siis jälleen karattava ja löydettävä omin toimin tie kotiin.

Toy Story 3 ei ole yhtä hauska tai mielikuvituksellinen kuin kaksi edeltäjäänsä. Toisaalta sen tarinassa on enemmän jännitystä – hetkittäin jopa ahdistusta – ja myös kyynelkanavia avaavaa tunteellisuutta.


Satu Linnapuomi

Toy Story 2:ssa ystävät pelastivat Woodyn, ja tällä kertaa Woodyn tehtävänä on pelastaa ystävät. Huiman seikkailun alku epäilytti: lelut olivat peloissaan siitä, että joutuvat päiväkodin lasten leikitettäviksi, Andyn kasvettua jo nuorukaiseksi. Ei kai tästä nyt tule mitään kauhukuvien maalailua päiväkodin arjesta? Se pelko oli turha. Toy Story 3 on paljon avarakatseisempi ja yllättävämpi elokuva.

Toy Story 3:n ohjaajaksi on hypännyt edellisen osan apulaisohjaajan pallilta Lee Unkrich, John Lasseterin jatkaessa yhä käsikirjoitustiimissä. Tarina on lämmin, liikuttava ja pienille lapsille varmaankin sopivasti pelottava. Omaan makuuni vähemmälläkin vauhdilla olisi pärjätty. Pixarin animaatio on tällä kertaa 3D:nä, vaikka yhtä hyvin se toimisi myös perinteisellä tekniikalla. 3D:tä ei erityisemmin käytetä hyväksi.

Kaikki leluhenkilöt ovat tarkkaa työtä, mutta tyttönukeille jäin kaipaamaan aktiivisempaa roolia. Woody, Buzz ja päiväkodin johtajanalle ovat kaikki miespuolisia nukkeja. Hauskuutta ja oivalluksia kyllä riittää pitkin matkaa; omat suosikkini ovat Ken-nukke, jonka muovikampaus ei takuulla mene takkuun, sekä pelottava lerppusilmäinen vauvanukke Iso Vauva. Näkemässäni alkuperäisversiossa Tom Hanks (Woody) ja muut ääninäyttelijät herättävät lelunsa uskottavasti henkiin. Toy Story 3 on hieno päätös 15 vuotta sitten alkaneelle lelutrilogialle.

Soul Kitchen

Tarmo Poussu

Saksanturkkilainen Fatih Akin muistetaan kahden viime vuosikymmenen väkevimpiin lukeutuvan elokuvan kirjoittajana ja ohjaajana. Suoraan seinään (2004) oli väkevästi eroottinen hullun rakkauden kuvaus ja Taivaan reunalla (2007) hienostunut, monisäikeinen ja koskettava siirtolaisuuden kuvaus. Niiden rinnalla Akinin uusin työ Soul Kitchen tuntuu väistämättä pettymykseltä, vaikka se omilla ehdoillaan toimiikin ihan kelvollisesti.

Soul Kitcheniä voisi luonnehtia draamakomediaksi ihmisistä, joiden elämä tavalla tai toisella kytkeytyy Hampurin sataman laitamilla sijaitsevaan rähjäiseen ravintolaan nimeltä Soul Kitchen. Elokuvan päähenkilö on ravintolan kreikkalaissyntyinen omistaja Zinos Kazantsakis (Adam Bousdoukos), jonka tyttöystävä muuttaa työnsä perässä Shanghaihin, veli (Moritz Bleibtreu) vapautuu vankilasta ja ravintola saa uuden, omapäisen gourmetkokin (Birol Ünel).

Näistä aineksista Akin kokkailee elokuvallisen pyttipannun, jonka ainekset ovat tuttuja ja kansanomaisia, mutta esillepano boheemin vapautunutta. Elokuvan tarina askeltaa oikullisen epävarmasti kuin ravintolasta pikkutunneilla horjuva asiakas, mutta yhtä hilpeänä ja täynnä elämäniloa.

Koomisia kohokohtia tavoitellessaan Akin sortuu toistuvasti kiusalliseen liioitteluun, turhaan huutamiseen ja rasittavaan kohkaamiseen. Parhaiten Soul Kitchen toimii niinä rauhallisina hetkinä, jolloin Akin antaa näyttelijöilleen tilaa vapautuneeseen vuorovaikutukseen.

Heikkouksistaan huolimatta Soul Kitchen on sympaattinen elokuva juuri siksi, ettei se pyri mihinkään hetkellistä hauskanpitoa kummempaan.


Satu Linnapuomi

Saksassa syntynyt, turkkilaistaustainen ohjaaja-käsikirjoittaja Fatih Akin teki minuun suuren vaikutuksen elokuvallaan Taivaan reunalla (2007), joka oli suruhenkinen draama risteävistä ihmiskohtaloista Saksassa ja Turkissa. Suoraan seinään (2004) oli monta astetta synkempi ihmissuhdekuvaus. Soul Kitchen on puolestaan puhdas komedia, jonka keskiössä ovat siinäkin pienet ihmiset pienine ja suurine ongelmineen, toiveineen ja pyrkimyksineen.

Elokuvan pääajatuksena on unelmista kiinni pitäminen ja niiden eteen taistelu, mahdottomaltakin näyttävissä tilanteissa. Myös anteeksianto nousee vahvaksi teemaksi. Akin ymmärtää henkilöitä jotka ovat kaukana täydellisestä: yksi pyörittää ravintolaa suurella sydämellä mutta vähillä taidoilla, toinen on pelihimoinen linnakundi, kolmas unohtaa kertoa poikaystävälleen uuden miehen löytymisestä. Päähenkilö, ravintolanpitäjä Zinos (Adam Bousdoukos) on kuin tosielämän Aku Ankka kommelluksineen. Vaikka Soul Kitchenin tapahtumat saavat välillä uskomattomia käänteitä, niin henkilöt tuntuvat uskottavilta ja sopivan rosoisilta.

Parasta leffassa on sen henki, joka syntyy paitsi hyväntahtoisesta maailmankuvasta myös musiikista ja miljööstä. Olisipa Helsingissä Soul Kitchenin tapainen ruokapaikka ja menomesta! Elokuvan Hampuri näyttäytyy pienten alakulttuurien kaupunkina, jonka imuun haluaisi hypätä mukaan. Soul Kitchenin tapahtumat hyökyvät eteenpäin ilman suurempia levähdystaukoja. Tällä kertaa se kääntyy voitoksi: asioita ei turhaan selitellä ja oivallettavaa jää katsojallekin.

Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut

Tarmo Poussu

Ranskan ehkä menestynein nykyohjaaja on tehnyt elokuvan Ranskan arvostetuimpiin lukeutuvan sarjakuvataiteilijan, Jacques Tardin tunnetuimmasta sarjakuvasta. Tuloksena ei ole se täysosuma, jollaista Tardin tai Luc Bessonin ihailijat toivovat. Totta puhuen Adèle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut on elokuvana melkoinen sillisalaatti: eri tyylien sekamelska, jossa Tardin sarjakuvien hienostunut salaperäisyys loistaa poissaolollaan.

Poikamaisia fantasioita valkokankaalle enimmäkseen ohjannut Besson on muuuttanut Tardin epäseksuaalisuudessaan lähes sukupuolettoman sankarittaren nuoreksi kaunottareksi, jota esittää näyttelijänä yksiulotteinen Louise Bourgoin. Elokuvan alussa Indiana Jonesin pikkuserkulta vaikuttava Adèle seikkailee Egyptissä, mutta tarinan pääosa sijoittuu 1910-luvun Pariisiin, jossa henkiinherännyt esihistoriallinen lentolisko herättää hämmennystä.

Bessonin elokuva viljelee karkeata törmäilykomiikkaa ja vahvasti karrikoituja henkilöhahmoja, jotka ovat jokseenkin etäällä Tardin sarjakuvien tyylilajista. Hetkittäin – ja erityisesti mainittuun lentoliskoon liittyvissä jaksoissa – elokuva tavoittaa kuitenkin jotain siitä historiallisen miljöön ja surrealistisen mielikuvituksen yhdistelmästä, joka tekee Tardin albumeista niin omaleimaisia.


Satu Linnapuomi

Luc Besson on ohjaajana keskittynyt viime vuosina Arthur-lastenelokuviin kuten Arthur ja Minimoit ja lisäksi hän on tuottanut melkoisen kasan leffoja, esimerkiksi väkivaltaiset toimintaelokuvat 22 Bullets ja Taken. Myös käsikirjoittajana hän on häärinyt monella suunnalla, kirjoittaen sekä lastenleffoja että väkivaltaviihdettä. Nyt ranskalaisohjaaja on tarttunut Tardin Adèle Blanc-Sec –sarjakuviin, ja tuloksena on mukaansatempaava elokuva Adéle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut, jonka Besson on tietysti myös käsikirjoittanut ja tuottanut itse.

Ei Besson 90-luvun leffojensa Leonin tai The Fift Elementin tasolle ole päässyt, mutta Adéle Blanc-Secin uskomattomat seikkailut on hauska, villi ja hykerryttävä seikkailuelokuva aikuisille ja nuorille, mutta ei ihan lapsille. Kerronta liikkuu sutjakasti hypähdellen ja käänteet ovat yllätyksellisiä ja mielikuvituksellisia. Pariisin taivaalla liitelevä jurakautinen lentolisko on sykähdyttävä näky! Neiti Blanc-Sec (Louise Bourgoin) on ihastuttava hahmo, kyyninen, terävä, nokkela ja vikkelä. Ja säännöistä ja raja-aidoista piittaamaton. Mahtava nainen!

Leffan sivuhenkilöt jäävät karikatyyrin asteelle, mutta ei se menoa haittaa. Juoni kurkottaa moneen suuntaan ja pientä notkahdusta ja tyhjäkäyntiä elokuvassa on ennen tarinan huipentumaa. Pahimmillaan elokuva muistuttaa Muumio-leffasarjaa, mutta parhaimmillaan se tarjoaa ennennäkemättömiä ja omaperäisiä ideoita ja yhdistelmiä. Lopputuloksena leffan vaikutus on piristävä.

Lue seuraavaksi