Tähtihetki perjantaina 10.9.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä elokuvat Kaukorakkautta, The Last Airbender ja Prinsessa.

Ylen aamu
Kohtaus Prinsessa-elokuvasta.
Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu jakoivat tällä viikolla tähtia muun muassa Arto Halosen ohjaamalle Prinsessalle.

Prinsessa

Tarmo Poussu

Suomen johtaviin dokumenttielokuvan tekijöihin lukeutuva Arto Halonen on ohjannut ensimmäisen pitkän näytelmäelokuvansa. Prinsessa on väljästi tositapahtumiin pohjautuva draamakomedia Kellokosken prinsessaksi kutsutusta Anna Lappalaisesta (Katja Kukkola), joka vietti 55 vuotta elämästään mielisairaaloissa. Skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt potilas uskoi loppuun saakka olevansa Buckinhamin palatsissa syntynyt prinsessa.

Elokuvan tarina sijoittuu 1950-luvulle ja käynnistyy Lappalaisen tulosta Kellokosken mielisairaalaan. Sen muita päähenkilöitä ovat Samuli Edelmannin ja Paavo Westerbergin esittämät lääkärit sekä Krista Kososen, Peter Franzénin ja Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämät potilaat.

Halonen on useissa dokumenteissaan käsitellyt ihmisen erilaisia tapoja hahmottaa todellisuutta. Sikäli on helppo ymmärtää, mikä häntä on Lappalaisen tarinassa kiinnostanut. Valitettavasti Pirjo Toikan, Paavo Westerbergin ja Halosen laatima käsikirjoitus ei pysty rakentamaan kiinnostavasta asetelmasta sen paremmin toimivaa draamaa kuin komediaa tai satiiria.

Kohtausten tasolla Prinsessa toimii kelvollisesti, vaikka Halosen ohjausta ja kuvasuunnittelua vaivaakin paikoin teennäinen asetelmallisuus. Elokuvan ratkaiseva kompastuskivi on sen tarina, joka ei kehity alkuasetelmasta mihinkään.

Kukkolan sinänsä viehättävästi esittämän päähenkilön taustasta tai alkuperäisestä persoonasta elokuva ei kerro juuri mitään. Hän omaksuu prinsessan identiteetin heti elokuvan alussa - syistä, joita emme tiedä - ja pysyy siinä loppuun asti. Mielisairaalan muut potilaat jäävät yhtä yksiulotteisiksi hahmoiksi.

Päähenkilön vastavoima elokuvassa on Samuli Edelmannin esittämä lääkäri, joka uskoo koviin hoitomenetelmiin, kuten sähkösokkeihin ja lobotomiaan, ja haluaa parantaa prinsessan vaikka väkisin. Paavo Westerberg esittää pehmeämpiä menetelmiä kannattavaa lääkäriä, jonka ainoa tehtävä tarinassa on lausua muutama epäilevä kommentti virkaveljensä visioista.

Lääkäreiden suhde pysyy samana elokuvan alusta loppuun. Lääkäreiden ja potilaiden suhde pysyy sekin muuttumattomana. Itse päähenkilö ei kehity, muutu eikä syvene elokuvan kuluessa.

Prinsessa on lähtökohdiltaan kiinnostava elokuva, joka ei etene lähtöviivaa pidemmälle.


Satu Linnapuomi

Anna Lappalainen eli Prinsessa on ollut todella kiinnostava henkilö. Sääli, ettei hänestä tehty elokuva ole yhtä kiinnostava. Oikeastaan tuntuu siltä, että tekijät ovat luottaneet liiaksi erikoisiin ihmisiin ja erikoiseen miljööseen ja jättäneet juonenkulun hieman vaisuksi.

Arto Halonen on tehnyt loistodokumentteja. Siksipä ihmetyttää, ettei niiden rosoisesta ja elävästä tyylistä ole tarttunut mitään Prinsessa-elokuvaan, joka on kuvaukseltaan ja toteutukseltaan riskejä ottamattoman elokuvauksellinen. Laimeus vaivaa koko elokuvaa, mahtavista lähtökohdista huolimatta.

Anna Lappalaisen tarinan esille tuominen on merkittävä teko, ja Katja Kukkola Prinsessana on uskottava, koskettava ja riemastuttava. Pirkka-Pekka Peteliuksen herkästi esittämän potilas Kurosen tarina on mielestäni se kaikkein liikuttavin, ja häneen kiteytyy elokuvan sanoma: kuka meistä on terve, kuka hullu? Kenellä se on oikeus määrittää? Kuka saa päättää hoidosta tai hoitamatta jättämisestä? Elokuva sijoittuu viime vuosisadalle, mutta sen käsittelemät kysymykset ovat nykyäänkin polttavan ajankohtaisia

The Last Airbender

Tarmo Poussu

Kuudennella aistilla läpimurtonsa komeasti tehnyt ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan on myöhemmällä urallaan tuottanut lähes pelkästään pettymyksiä, vaikka hänen useissa elokuvissaan on vahvoja visuaalisia oivalluksia ja taidokasta tunnelman kehittelyä. Epäuskottavat tarinat, helposti arvattavat juonikoukut ja liiallinen vakavuus ovat hänen elokuviensa kompastuskiviä.

The Last Airbender merkitsee Shyamalanin laskusuuntaisella uralla uutta pohjanoteerausta. Se on Suomessa Avatar-nimellä esitettyyn television animaatiosarjaan pohjautuva fantasiaseikkailu, joka on tarkoitettu kokonaisen trilogian avaukseksi.

Massiivisesta 130 miljoonan dollarin budjetista huolimatta elokuvassa ei toimi oikein mikään. Sen fantasiamaailmaan sijoittuva tarina hukkuu taustakseen vyörytetyn mytologian alle. Sen henkilöt ovat yhdentekeviä ja heidän nuoret esittäjänsä vailla minkäänlaista persoonallisuutta. Runsaasti käytetyt erikoistehosteet näyttävät luvattoman keinotekoisilta.

Kaiken tehostemössön seassa The Last Airbender tarjoaa sentään muutamia komeita kuvia ja lavasteita sekä yhden lupaavan nuoren näyttelijän. Keskeistä Avatarin roolia esittää 11-vuotias, elokuvanäyttelijänä ensikertalainen Noah Ringer, jonka sulavaa, taekwondon harjoittelussa hiottua liikkumista on ilo katsoa.


Satu Linnapuomi

“Tiibet vapaaksi!” Tämä iskulause tulee väkisin mieleen katsoessani koko perheen elokuvaa The Last Airbender. Ohjaaja M. Night Shyamalan ei pelkää poliittisten ja uskonnollisten kysymysten työntymistä esille myyttisestä kertomuksestaan. Päähenkilö Aang eli Avatar eli Viimeinen Tuulentaitaja on kuin ilmetty Dalai Lama. Vesikansan keskuudessa taas puhutaan oikeudesta harjoittaa vedentaitamista vapaasti. Hiukan päällekäyvää, mutta ei elokuva tähän kaadu.

The Last Airbenderin eeppinen tarina kiertyy neljän ikiaikaisen elementin – maa, ilma, tuli, vesi – ympärille. Mahtipontisia aineksia riittää, mutta seikkailuksi tarkoitettu elokuva ei tempaa mukaansa missään vaiheessa. Kuivakka dialogi ei elävöidy henkilöiden suussa, ja nuoret näyttelijäparat näyttävät olevan hukassa alusta loppuun. Aangin lentävä puhveli Appa on elokuvan paras ja mieleenjäävin hahmo. Se on täydellinen yhdistelmä Chewbaccaa ja Päättymättömän tarinan lentävää koiraa. Leffan visuaaliset efektit ovat upeita mutta juoni on kankea, yksinkertaistava ja näennäisestä vauhdista huolimatta vauhditon.

Shyamalan on tehnyt taipaleellaan omaperäisiä elokuvia, kuten Kuudes aisti ja Kylä. Nyt kun hän on tehnyt sovituksensa piirretystä TV-sarjasta Avatar: The Last Airbender hän on ilmeisesti hukannut jotakin omaansa ja lopputulos on onneton floppi. Ihan sääliksi käy ohjaaja-parkaa.

Kaukorakkautta

Tarmo Poussu

Maantieteellinen etäisyys asettaa lupaavankin parisuhteen koetukselle. Sen saavat kokea Drew Barrymoren ja Justin Longin esittämät päähenkilöt elokuvassa Kaukoraukkautta. Nanette Bursteinin ohjaama romanttinen komedia on rakenteeltaan luvattoman löysä ja puberteettisen rivosuisuuden riivaama, mutta sen pääparissa on riittävästi aitoutta pitämään leffan katsottavana.

Toimittajan urasta haaveileva Erin (Barrymore) opiskelee San Franciscossa, kun taas Garret (Long) asuu New Yorkissa ja työskentelee paikallisessa levy-yhtiössä. He tutustuvat Erinin toimiessa harjoittelijana newyorkilaisessa sanomalehdessä.

Päähenkilöiden ammateilla on tarinassa merkityksensä. Sekä levy-yhtiöt että sanomalehdet ovat intenetin aikakaudella alituisen kriisin kourissa ja vakituisen työpaikan saaminen on molemmilla aloilla lähes mahdotonta.

Malttaessaan pidättäytyä roisilla tavalla alatyylisestä ja kiusallisen epähauskasta sanailusta Kaukorakkautta kuvaa etäsuhteen aiheuttamia turhaumia - kuten myös kiihkeitä tapaamisia - kohtuullisen uskottavasti. Kiitos tästä kuuluu vähintään yhtä paljon luontevasti näyttelevälle pääparille kuin käsikirjoitukselle tai ohjaukselle.

Nykypäivän romanttisessa komediassa on myös positiivista, että päähenkilöiden ammatilla, työpaikoilla ja työnhaulla on jotain merkitystä. Hollywoodista putkahtaa valkokankaalle aivan liian paljon elokuvia, joiden henkilöt elävät jonkinlaisessa tyhjiössä - vailla työn tuomia velvoitteita tai huolia toimeentulosta.


Satu Linnapuomi

Romanttinen komedia joka yrittää murtautua ulos lajityypin kaavasta mutta päätyy sittenkin olemaan aika tavallinen romanttinen komedia. Siinäpä Kaukorakkautta pähkinänkuoressa. Kaukorakkautta sisältää monta kohtaa, joissa leffa koettaa olla katu-uskottava ja uskalias ja hulluttelevan hauska, mutta nuo kohdat ikään kuin paistavat läpi elokuvasta. ”Kirjoitetaan tähän nyt tällainen juttu, jota yleensä ei leffoissa ole”. ”Tämä tyyppi puhuisi nyt tällä lailla aika roisisti ja uskaliaasti ja tälle varmasti nauretaan.” Esimerkiksi pääparin lemmenhetket keittiön pöydällä ja siitä seuraava siivoushysteria puskevat päälle muka-uskaliaisuudellaan ja muka-hauskuudellaan.

Ei kaukorakkautta silti ihan huono ole. Drew Barrymoressa on tarvittavaa komiikan taitoa ja hänen esittämänsä Erin ihan räväkkä hahmo. Harmi, etteivät hänen ja Garrettia esittävän Justin Longin lemmenkemiat oikein kohtaa. Garretin kämppis Dan (Charlie Day) tarjoaa muutaman ihan hauskan hetken, esimerkiksi lataamalla seinän takaa levylautaselle mielestään sopivaa taustamusiikkia Garretin romanttisiin hetkiin.

Lähteet: Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu