Naisen taival piispaksi

Naisen taival tavallisesta seurakuntalaisesta aina piispaksi asti kesti Suomen kirkossa noin 140 vuotta. Matka alkoi, kun ensimmäinen diakonissa, Emma Wichmann, vihittiin tehtäväänsä vuonna 1873.

Kotimaa

Diakonissan tehtävien alkamisen jälkeen kesti tasan 40 vuotta, ennen kuin kirkolliskokous vuonna 1903 avasi urkurien viran naisille.

Ensimmäinen naisurkuri oli erivapaudella tehtävään vuonna 1905 valittu Maria Castrén.

Äänioikeuden naiset saivat kirkollisissa vaaleissa vuonna 1908. Vaalikelpoisiksi naiset pääsivät seurakunnallisissa vaaleissa viisi vuotta myöhemmin eli vuonna 1913 ja kirkollisissa vaaleissa vuonna 1923.

Wendla Ivaska suoritti ensimmäisenä naisena teologisen erotutkinnon vuonna 1913 ja vuonna 1932 Hilja Walleniuksesta tuli ensimmäinen nainen, joka otettiin Helsingissä seurakunnan palvelukseen.

Kirkolliskokouksen osallistujaksi nainen kelpuutettiin vuonna 1933, mutta ensimmäinen nainen kirkolliskokouksen edustajana oli Helena Virkki vuonna 1938.

Vuonna 1953 saatiin kirkkolakiin maininta naisteologeista ja naisten asemaa tutkiva komitea aloitti työnsä. Vuonna 1958 työnsä aloitti naispappeuskomitea.

Lehtorin virka perustettiin vuonna 1963 kirkkolakikomitean mietinnön pohjalta. Samana vuonna kanttorin virka avattiin naisille. Pappeinkokouksiin lehtorit ovat saaneet osallistua vuodesta 1971 alkaen.

Lehtoreille annettiin äänioikeus piispan-, jumaluusoppineen asessorin ja lääninrovastin vaalissa vuonna 1976. Samalla lehtori sai vaalikelpoisuuden pysyväksi kirkkoneuvokseksi.

Pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986 ja ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi vuonna 1988. Piispan virka avattiin naisille vuoden 1990 kirkolliskokouksessa.

Lähteet: YLE Uutiset