Putkinäköä ja polkupyöräilyä

"Jos päällemme on ryntäämässä sarvikuono tai kadulla joku örveltäjä, me keskitämme kaiken huomiomme tuohon uhkaan. Emme havaitse mitään, mitä ympärillämme tapahtuu. Näemme vain parin asteen levyisen alueen edessämme. Sitä on putkinäkö. On olemassa myös putkimielisyyttä ja on olemassa pyöräilyä", pohtii Tapani Ripatti pakinassaan.

näköhäiriöt
Kaksi naista kävelee korkokengissä.
YLE / Tapani Ripatti

Pyöräily on mukavaa. Kait se kuntoakin kartuttaa. Tosin olen tänä syksynä huomannut, että se on myös vaarallista. Kuukauden aikana olisin päässyt kolmasti pikkuauton alle tai pakun kylkeen samassa paikassa Aleksanterinkadun ja Saimaankadun risteyksessä, jollen olisi ollut sukkela jarrumies. Oikealle kääntyminen ja vieressä olevan kevyen liikenteen havainnointi tuntuu olevan yllättävän vaikeaa joillekin kuskeille. Eikö pää käänny, mieli toimi vai mikä mättää?

Toki tunnustan, että pyörä kulkee sukkelaan ja autoilijan voi olla hankala havaita suojatielle kiitävää pyörää, mutta kun minä ajan vihreillä. Toki ajaa myös autoilija, mutta kun sillä autolla on väistämisvelvollisuus ja vielä toinen mutta….mutta minä väitän, että näillä autoilijoille on jäänyt päälle putkinäkö.

On olemassa myös miellyttävän kipeää putkinäköä. Jos miehen edessä kopisevat korkeat korot tai näkökentässä pyörii siisti perä, niin putkiaivoinen äijä kävelee putkinäön vallassa vaikka pylvästä päin tai ojasta allikkoon, jos ranskalaiset korot sinne kulkevat.

Eli putkinäkö on parhaimmillaan tapa selviytyä, mutta pahimmillaan sen vuoksi saattavat edessämme uhkaavasti käyttäytyvän örveltäjän kaverit losauttaa nenäämme sivulta.

Pyöräillessä on pakko katsoa sekä eteen että sivuille, mutta ainakin jotkut autoilijat istuvat ratin takana putkinäkö päällä. Heille tie on siis uhka. He keskittyvät vain edessä olevaan katuun. Heillä ei ole mitään käsitystä tien laitamien tai risteysalueiden tapahtumista. Mutta ei putkinäkö ole vain autoilijoiden ongelma. Siitä sokaistuneina ponnahtelevat matkustajat ulos busseista; niska kyyryssä, katse tiukasti maahan suuntautuneena. Ei vilkaisua sivuille; ei vaikka bussipysäkin ja jalkakäytävän välissä olisi pyörätie.

Ei kuulla eikä nähdä mitään; mennä lonnitaan pitkin pyöräteitä ja yli katujen. Ismo Alanko ilmaisi asian laulamalla - reippaina käymme rekkain alle.

Vai onko putkinäkö-ongelma ikäkysymys, lapsi hahmottaa ympäristön lapsen lailla, nuori näkee vain eteenpäin, aikuinen ei piittaa muista ja ikääntynyt ei jaksa, kun ympärillä on niin paljon sukkelasti ja arvaamattomasti liikkuvaa sälää.

Olen myös ollut huomaavinani, että putkinäkö ei rajoitu pelkästään fyysiseen havainnointikykyyn. Ihmiset voivat olla myös putkimielisiä. Heidän ajattelualueensa on vain parin asteen eli parin ajatuksen laajuinen; minä ja minun maailmani.

Henkinen putkinäkö on suvaitsemattomuutta, erilaisuuden ja kaiken uuden pelkoa, ahdasmielistä nurkkapatriotismia. Putkimielinen näkee vain vaakunan, valuutan tai muun itselleen tärkeän arvon - ei ihmisiä, elämää ja maailmaa niiden ympärillä.

Kun siis pyöräilijänä ajattelen kohtaamisiani liikenteessä tai kuulemiani keskusteluja, näkemiäni tapahtumia, niin tohdin väittää, että Suomi on yhä enenevässä määrin putkihenkinen maa, jossa asuu putkimieleisiä ja putkinäköisiä ihmisiä. Vaikka tilastot osoittavat Suomen menestyvän kansainvälisissä vertailuissa niin koulu- kuin hyvinvointimaana, niin pinnan alla kytee vaarallinen putkinäkömentaliteetti.

Treeneissä meitä muistutettiin; riko putkinäkö, rentoudu, katsahda vasemmalle ja oikealle, tiedosta näkemäsi ja toimi tilanteen vaatimalla tavalla! Sopii hyvin niin fyysiseen kuin henkiseenkin putkinäköön – on syytä katsella ympärillemme!

Ja eikun pyöräilemään!