1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Kotimaan uutiset

Hanki elämä - siinäkö vastaus melusta kärsivälle?

Ääni muuttuu meluksi, kun se haittaa jonkun toisen tekemistä tai olemista. Jertta Blomstedt kysyy kolumnissaan, mitä on sanottava kulttuurista, jonka listaykkösiä voi käyttää kidutusvälineinä.

Lapsuuteni Munkkiniemessä veitsenteroittaja tuli pihalle - mitä hän silloin huusi, sitä en muista. Pian hän istui rappukäytävässä teroittamassa äidin antamia veitsiä. Miten hiljainen ympäristön on täytynyt olla, miehen huuto kerrostalon pihalla riitti tuomaan naiset veitsineen asuntojen oville.

Autoja oli harvassa eikä asunnoissa ollut päivällä minkäänlaista äänitapettia, televisiota ei vielä ollut ja radiota kuunneltiin harvoin ja valikoiden.

Asuntojen välinen äänieristys ei kuitenkaan ollut täydellinen. Isää kidutti, että hän kuuli joka ilta nukkumaan mennessään yläkerran herra Mäkeläisen toisen tohvelin putoavan lattialle, mutta toista hän odotti turhaan.

Kymmeniä vuosia myöhemmin aloin herätä liian aikaisin aamulla siihen, että joku kävi suihkussa ennen kuutta. Lisäksi en päässyt pakoon yhtäkään yläkerrassa astuttua askelta.

London Review of Books -lehdessä kirjailija ja kriitikko Jenny Diski esittelee kirjan melusta. Kirjalla on hyvä nimi: The Unwanted Sound of Everything We Want eli suoraan käännettynä: Kaiken haluamamme epätoivottu ääni. Pirullisen totta: melkein kaikki mitä me haluamme, synnyttää äänen, jota emme mahdollisesti itsekään siedä toisissa olosuhteissa. Naapurin koira haukkuu päiväkausia, maalle hiljaisuuteen matkustavat aiheuttavat jatkuvan moottoritien melun, jäteautot herättävät aamuyöstä, viides remontti samassa kerrostalossa, metsään on ilmestynyt uusi kirskahteleva ääni - tuulivoimala. Lista on ilmeisen loputon.

Jenny Diski oli lukenut Garret Keizerin kirjan melusta lähes vapisevin käsin, niin paljon hänellä on omakohtaisia kokemuksia muiden aiheuttamasta sietämättömästä melusta. Vihoviimeisen kerran, kun hän esitti toivomuksen, että kapean kadun toisella puolen asuva poika sulkisi ikkunan musiikkia kuunnellessaan, poika oli vastannut, että melu ei ylitä 85:ä desibeliä, ja että Jennyn pitäisi ennen kaikkea ”hankkia itselleen elämä”.

Kansainvälinen ja näppärä tapa torjua kritiikki: valittaja valittaa koska hänellä ei ole muuta tekemistä. Jenny kuitenkin halusi epätoivoisesti kirjoittaa, minkä Led Zeppelin esti. Jenny Diski yritti vedota siihen, että ahtaiden katujen varsilla elävien pitää ottaa huomioon myös muiden tarpeet. Siihen poika oli vastannut, että hän ei vähempää voisi välittää paikallisesta yhteisöstä. Tämä toi mieleen Tuomas Enbusken, jota olen puolustanut häneen kriittisesti suhtautuville. Keskusteluohjelmassa, jossa puhuttiin median tavasta käsitellä H1N1-virusta ja rokotuksia, Enbuske vastasi, että jos hän on oikein rehellinen, häntä ei kiinnosta mikään muu kuin hänen oman lapsensa kohtalo. Jos jonkun muun lapsi sairastuu, se ei häntä liikuta. Se oli järkyttävä hetki. Haluan tulkita Enbusken siten, että hän vihaa tekopyhyyttä enemmän kuin täydellistä itsekkyyttä ja tuli sanoneeksi jotain, jota hän ei loppuun asti ollut harkinnut.

Diskin kiusanhenki soitti myös rumpuja. Kiusanhengen äiti oli ottanut valittaviin naapureihin sen asenteen, että on hyvä, että pojalla on intohimo ja että hän pystyy ilmaisemaan sen. Diskin naapurissa on myös trampoliini-ikäisiä lapsia, jotka kiljuvat korvia huumaavasti hyppiessään. Kun Jenny Diski oli pyytänyt , että lapset eivät huutaisi niin kovaa, lasten isä oli närkästynyt. Lasten huutohan on normaalia!

Viesti oli siis, että Jenny Diski ei ole normaali, ja tietenkin hän syyllistyi. Syyllistyi ja oli vihainen; epäilen että tämä kahden kiduttavan tunteen yhdistelmä on tuttu hyvin monille.

Mutta apukin oli lähellä. Jenny Diski kirjoitti blogiinsa äänten aiheuttamasta epätoivosta ja toivottomuudesta. Hän sai välitöntä palautetta kohtalotovereilta. Muuan nainen New Yorkista kertoi, että hänen on oltava kolmen suljetun oven takana, kun hänen puolisonsa leikkaa varpaankynsiään. Ja Jenny Diski oli jo lukenut Garret Keizerin kirjan melusta. Hän tiesi jo hyvin, että kautta aikojen ihmiset ovat kärsineet toisten ihmisten aiheuttamista äänistä.

Vaikka Garret Keizerin nimi ei sanonut minulle mitään, saatoin nähdä netistä, että olen tietämättäni tuntenut miehen töitä jo entuudesta. Hän toimittaa Harper’s Magazine -lehteä ja on kirjoittanut sinne paljon. Lisäksi hän on kirjoittanut kuusi kirjaa, joista ainakin kahden aihe kiinnostaa minua juuri nyt.

Mutta palataan meluun, Garret Keizerin viimeisimmän kirjan aiheeseen. Keizer käyttää melun määritelmässä aikaisemmin käytettyä lian määritelmää. Lika on ainetta, joka on väärässä paikassa. Melu on ääntä, joka on väärässä paikassa. Melu on äänellistä likaa, se on ääni jota ei haluta kuulla. Melu on myös jotain, joka vaikeuttaa merkityksellisten signaalien kuulemista. Ääni muuttuu meluksi, kun se haittaa jonkun toisen tekemistä tai olemista.

Keizerin kirjassa on esimerkkejä populaarimusiikista, jota vankiloissa on käytetty kidutusvälineenä. Hän kysyy, mitä on sanottava kulttuurista, jonka listaykkösiä voi käyttää kidutusvälineinä. Keizer myös muistuttaa Unescon musiikkineuvoston päätöslauselmasta, jossa todetaan kaikkien oikeus hiljaisuuteen. Sen jälkeen kaikkinaiset poikain lelut ovat vain lisääntyneet, mönkijöistä vesiskoottereihin.

Äänten aiheuttama tuska on tuhansia vuosia vanhaa. Nuolenkärkien takominen ja tulivuorten purkautuminen ovat häirinneet ihmisiä kauan ennen ajanlaskumme alkua. Gilgames -eepoksessa jumalat kyllästyivät ihmiskunnan aiheuttamaan meteliin, koska se teki jumalten nukkumisen mahdottomaksi.

Keizerin kirjassa kerrotaan, kuinka Dickens, Carlyle ja Tennyson valittivat katumelusta parlamentille. Goethe, Ruskin ja Schopenhauer ovat kärsineet epätoivotuista äänistä.

Yleensä London Review of Booksin kirjaesittelyt ovat perusteellisia ja kattavia, Jenny Diskin aihe on temmannut niin mukaansa, että hän kirjoittaa omista kokemuksistaan melkein enemmän kuin itse kirjasta. Nuori mies, joka suuttui, kun hän ei saanut soittaa Led Zeppeliniä ikkunalaudallaan avoimesta ikkunasta, kirjoitti Jennylle kirjeen, jossa hän mm. epäili ettei Jenny koskaan ollut osannut nauttia elämästä. Lisäksi hän piti itsestään selvänä, että valittaminen loukkasi hänen oikeuksiaan.

Keizer yrittää kirjassaan antaa vastauksia juuri tähän tilanteeseen: minulla on yhtä suuri oikeus aiheuttaa meteliä kuin sinulla on oikeus haluta hiljaisuutta.

Keizer ehdottaa seuraavaa vastausta:

”Olet aivan oikeassa. Omassa asunnossasi sinulla on tämä oikeus. Mutta kun sinun melusi siirtyy minun asuntooni, se oikeus loppuu ovelle. Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa haltuunsa koko akustista tilaa omiin tarkoituksiinsa.”

Vastaus on kokeiltu ja riittämättömäksi havaittu. Muuten Jenny Diski pitää Keizerin kirjaa hyvänä, tarpeellisena ja humaanina.