Ylikunto on kuin törmäys kiviseinään

Kun urheilijan kroppa ei kestä, loppuu treenaaminen kertalaakista. Myös mielessä myllertää, sillä omien odotusten lisäksi urheilijan täytyy taiteilla valmentajien, joukkuekavereiden ja tukijoiden asettamien tavoitteiden kanssa. Jääkiekkoilija Jenni Hiirikoski törmäsi muuriin viisi vuotta sitten ja toipuminen vei lähes vuoden.

urheilu

Jenni Hiirikoski on neljän arvokisapronssin jääkiekkoilija. MM-pronsseja on kolme, vuosilta 2004, 2008 ja 2009. Olympiadebyyttinsä Hiirikoski teki viime talvena Vancouverissa ja sieltäkin tuomisina oli pronssimitali.

Pakkina pelaava Hiirikoski on voittanut myös kaksi Suomen mestaruutta, toisen Ilveksessä, toisen Bluesissa. Hänet valittiin SM-sarjan parhaaksi puolustajaksi kaudella 2007–2008. Mainetta ja kiitosta on tullut kansainvälisissäkin kaukaloissa: vuoden 2009 MM-kotikisoissa hänet valittiin turnauksen parhaaksi puolustajaksi. Nykyään Hiirikoski kiekkoilee JYPin naisten joukkueessa.

Ura on siis ollut komea mutta tähtihetkien keskellä on ollut myös niitä mustempia tuokioita. Yksi mustimmista sattui kesällä 2005, kun Jenni Hiirikoski oli 18-vuotias.

- Muutamat MM-kisat oli jo pelattuna ja töitä tehtiin kovasti kohti 2006 Torinon olympialaisia. Olin päivätöissä ja siinä ohella yritin urheilla ammattimaisesti. Keho ei ottanut kaikkea vastaan ja siinä tuli pieni stoppi eteen, muistelee Hiirikoski.

Kymmenen kuukauden kiirastuli

Pysähdys ei loppujen lopuksi jäänytkään ihan pieneksi. Hiirikoski taisteli ylikunnon ja burn outin kanssa lähes vuoden ajan.

- Kymmenen kuukautta meni enemmän tai vähemmän toipuessa. Kyllä se oli kova isku sekä henkisesti että fyysisesti, kun huomasi, ettei kynttilä enää palanut, Hiirikoski kertoo.

Jälkiviisaana Hiirikoski voi todeta, että vaaran merkit olisivat olleet näkyvissä, jos niitä olisi osannut kuunnella. Kroppa kertoi useamman kuukauden ajan, että kaikki ei ole kunnossa mutta jääräpää ei periksi anna.

- Oli paljon selittämättömiä rasituskipuja ja tietysti se henkinen pahoinvointi: en ollut enää oma, iloinen itseni. Työkaverit sanoivat jälkikäteen, että kyllä sinusta huomasi, että kaikki ei ole ihan kohdallaan, Hiirikoski sanoo.

Hiirikoski jatkoi kuitenkin päättäväisyyden ja periksiantamattomuuden turvin. Yleensä nämä ominaisuudet vievät huippu-urheiljiaa eteenpäin mutta joissakin tilanteissa ne voivat viedä myös päinvastaiseen suuntaan, ojasta allikkoon.

Lopulta tilanne äityi niin pahaksi, ettei Hiirikoskella ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä lääkärin puoleen. Fyysinen pahoinvointi kävi niin kovaksi, ettei mistään tahtonut tulla mitään.

- Olen ammatiltani maalari ja muistan, miten töissä hoipuin korkealla telineellä naama kalpeana ja tuntui siltä, että nyt en enää jaksa. Siinä vaiheessa oli pakko myöntää itselleen, että jokin on nyt pielessä, Hiirikoski muistelee.

Pakko päästä lenkille!

Lääkäri määräsi Hiirikosken "ottamaan iisisti" eli lääkkeeksi määrättiin totaalinen urheilukielto. Se oli ikänsä liikkuneelle 18-vuotiaalle urheilijalle kova paikka eikä pysähtyminen niiltä sijoilta onnistunutkaan.

- Kyllä se oli isku vasten kasvoja. Varsinkin, kun tiesi, että syyllinen on siellä peilin toisella puolella. Yritin kuitenkin kiellosta huolimatta, samana iltana vielä lähdin lenkille mutta eihän siitä mitään tullut, naurahtaa Hiirikoski.

Vaikka loppuunpalamisen jälkeinen talvi oli Hiirikoskelle tuskien taival, löytää hän totaalipysähdyksestä myös hyviä puolia. Elämään löytyi ihan uutta sisältöä ja myös ura jääkiekkoilijana sai uutta vahvistusta. Kuntoutumisensa jälkeen Hiirikoski on pelannut Venäjällä, voittanut SM-kultaa Ilveksessä, olympiapronssia maajoukkueessa ja nyt ura jatkuu Jyväskylässä JYPin paidassa.

- Suuri kiitos kuuluu niille ihmisille, kenen kanssa olen päivittäin tehnyt töitä sen jälkeen. Ja aika äkkiä löytyi myös se urheilun palo, urheilu on kuitenkin ollut se suuri juttu elämässä, Hiirikoski sanoo.

Syyllisyyden kivireki

Urheilijan elämä on ikuista taiteilua harjoittelun kanssa: ei liikaa eikä liian vähän. Silti ylilyöntejä tulee ja siitä voi seurata ylikunto. Hiirikoskella on paljon kohtalotovereita mutta yleensä urheilijat eivät mielellään puhu aiheesta: se kun tarkoittaa sitä, että pitäisi myöntää jonkun menneen pieleen. Helposti tulee tunne, että on pettänyt paitsi itsensä, myös muut ympärillä olevat: joukkuekaverit, valmentajat, sponsorit.

- Itsestänikin tuntui siltä, että petin ne ihmiset, jotka olivat jo monta vuotta tehneet töitä minun ja urani eteen. Omat odotuksetkin olivat niin kovat, että tiputus takaisin alkupisteeseen oli kova paikka, kun oli tottunut treenaamaan joka päivä. Syyllisyyskin on raskas taakka kannettavaksi, Jenni Hiirikoski sanoo.

Toipuminen oli Jenni Hiirikoskelle pitkä ja vaivalloinen taival mutta nyt elämä hymyilee. Edessä on uusi kiekkokausi JYP-paidassa ja työelämäkin hymyilee: Jenni tekee maalarinhommia omalla toiminimellä. Loppuun hän ei aio itseään enää polttaa.

- Tunnistan merkit ja nyt yritän yhdistää työn ja urheilun sellaisessa sopivassa suhteessa, Hiirikoski vakuuttaa.

Lähteet: YLE Keski-Suomi / Jussi Lindroos, Sanna Pirkkalainen