Tähtihetki perjantaina 24.9.

Satu Linnapuomin ja Tarmo Poussun arvioitavina olivat elokuvat Gainsbourg - tarina legendasta, Pom Poko ja Timo Koivusalon ohjaama Täällä Pohjantähden alla II.

Ylen aamu
Täällä Pohjantähden alla
Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu arvioivat muun muassa Täällä Pohjantähden alla II -elokuvaa.

Täällä Pohjantähden alla II

Tarmo Poussu

Timo Koivusalon lähes viisi ja puolituntinen elokuvasovitus Väinö Linnan romaanitrilogiasta on nyt valmis. Eikä lopputuloksessa ole mitään häpeämistä. Koivusalon versio puolustaa paikkaansa siinä kuin Edvin Laineenkin ohjaama elokuvatulkinta. Nykykatsojalle uusi versio on antoisampikin johtuen notkeammasta visualisoinnista ja paremmista roolitöistä.

Kovin perinteistä ja tietyllä tavalla varovaista Koivusalon kerronta toki on, mutta Linnan tekstin eeppinen ote ja värikäs henkilögalleria pitävät elokuvan liikkeessä melkein loppuun asti. Vasta kakkososan viimeinen kolmannes tuntuu kerronnaltaan rikkinäiseltä ja pysähtyneeltä. Henkilöitä ja aikasiirtymiä on eepoksessa yksinkertaisesti liikaa. Tähänkin mittaan Linnan romaanijärkälettä olisi pitänyt tiivistää vielä enemmän.

Jos Koivusalon ohjausta vaivaakin taipumus asetelmallisuuteen, niin Pertti Mutasen taidokas ja liikkuva kuvaus tekee parhaansa näiden puutteiden peittämiseksi. Elokuvan toinen valtti on Koivusalon itsensä muokkaama dialogi, joka tavoittaa mallikelpoisesti jokaisen puhujan luonteen ja sosiaalisen aseman. Vahvuuksiin lukeutuu myös Jaakko Kuusiston säveltämä musiikki, joka tavoittaa tarinan tunnot herkästi sortumatta turhiin korostuksiin.

Elokuvan suurin voimavara on sen ennennäkemättömän laajassa ja nimekkäässä näyttelijäkaartissa. Ilkka Koivula ja Vera Kiiskinen tuovat Akselin ja Elinan kovia kokevaan rakkaustarinaan aitoa tunnetta. Hannu-Pekka Björkman tasapainoilee onnistuneesti kirkkoherran roolissa tuoden esille niin henkilöhahmonsa vahvuudet kuin heikkoudet.

Koko eepoksen koskettavimmista roolitöistä vastaavat Risto Tuorila ja Ritva Jalonen Akselin vanhempina, jotka raatavat uupumatta niin maansa kuin lastensa puolesta, mutta menettävät lopulta melkein kaiken.


Satu Linnapuomi

On vaikeaa mahduttaa 1300 sivua kahteen elokuvaan. Vielä vaikeampaa se on, kun kysymyksessä on Väinö Linnan runsas ja historiaa monikymmenvuotiselta ajalta kuvaava Täällä Pohjantähden alla –trilogia. Siihen nähden Timo Koivusalon uusin on hyvä yritys.

Uudistusmielisyyttä Koivusalolla ei kylläkään ole ollut. Elokuvan taustalla soi Täällä Pohjantähden alla –kappale eri tavoin varioituna kyllästymiseen saakka. Maalaismaisemakuvia riittää ja kameratyöskentely on vähintäänkin maltillista. Koivusalon Pohjantähti sortuu samaan ansaan kuin Edvin Laineen Täällä pohjantähden alla –elokuva aikanaan: se juoksuttaa tapahtumia luottaen siihen, että katsoja on lukenut Linnan kirjat ja vieläpä muistaa tapahtumat ja henkilöt. Laineen trilogian viimeiseen osaan perustuva Täällä Pohjantähden alla II heittää henkilöitä valkokankaalle mutta ei anna mahdollisuutta kiinnittyä heihin (paitsi korkeintaan Akseliin ja Elinaan). Perheen poikien nimet kuullaan ensimmäisen kerran vasta kun he ovat jo arkussa. Hautajaisia on paljon, draamallisia huippuja on paljon, mutta samastumispintaa vähän.

Akselin (Ilkka Koivula) ja kirkkoherran (Hannu-Pekka Björkman) kohtauksissa on kuitenkin ytyä, ja Janne Kivivuoren (Tapani Kalliomäki) henkilöstä ehtii saamaan kiinni. Tarkasti näyttelevän Vera Kiiskisen Elina jää turhan syrjään. Suuri työ on tehty, suuri tuotanto on kyseessä, mutta tunteiden tai ajatusten liikauttamista ei saatu mahtumaan mukaan.

Pom Poko

Tarmo Poussu

Japanilaisen animaation hienoimmat työt tuottaneen Ghibli-studion aarrearkku ei ole tyhjentynyt, vaikka lajin suurmestarin, Hayao Miyazakin kaikki pitkät elokuvat onkin jo nähty Suomen valkokankailla. Vuonna 1994 valmistunut Pom Poko on Ghiblin toisen perustajan, Isao Takahatan ohjaustyö Miyazakin käsikirjoituksesta.

Pom Pokon tarina on sekoitus historiaa ja villiä fantasiaa. Edellistä edustaa Tokion liepeillä sijaiseville Tama-kukkuloille 1960-luvulta alkaen nousseen kaupunginosan rakentaminen. Jälkimmäistä edustavat elokuvan päähenkilöt: Tama-kukkuloiden metsissä asuvat supikoirat, jotka ryhtyvät sinnikkääseen taisteluun pysäyttääkseen asuinsijansa tuhoavan rakennushankkeen.

Ekologinen teema on silkkaa Miyazakia, mutta elokuvan vauhdikas ja huomattavan vitsikäs kerronta edustanevat enemmän Takahatan tyyliä. Elokuvan puhuvat, kahdella jalalla kävelevät ja muodonmuutoksen taidon hallitsevat supikoirat ovat veikeitä otuksia, joilla on taipumusta niin ilkikurisiin kepposiin kuin keskinäiseen kinailuun.

Lupaavan alun jälkeen Pom Poko valitettavasti kadottaa kerrontansa ripeän rytmin ja unohtuu aivan liian pitkiksi toveiksi paikoilleen. Sen tarina alkaa toistaa samoja kuvioita ja menettää jännitteensä. Liikuttava loppu paikkaa elokuvan säröjä, mutta ei poista niitä.

Puutteineenkin Pom Poko on vakuuttava näyttö siitä, ettei studio Ghiblin aarteistoa ole vielä läheskään loppuun ammennettu.


Satu Linnapuomi

Pom Poko hipoo täydellisyyttä. Studio Ghiblin elokuvat ovat yksi toisensa perään loistavia, mutta tämä Isao Takahatan ohjaama elokuva vuodelta 1994 on minun näkemistäni Ghiblin elokuvista ihan kärkikaartia.

Tämä aikuisten animaatioelokuva on kekseliäs, hauska ja koskettava. Näkökulmasta ja tilanteesta riippuen supikoirat näytetään milloin oikean näköisinä eläiminä, milloin vaatetettuina animaatiohahmoina ja milloin teddykarhumaisina pallukoina. Puhumattakaan siitä, että supikoirat osaavat muuttaa muotoa! Näiden koiraeläinten leikkisyys ja iloluontoisuus varmistavat sen, etteivät vakavat aiheet tuota vakavaa mahtipontisuutta.

Kuten monet Studio Ghiblin elokuvat, myös Pom Poko haikailee menneisiin aikoihin ja puolustaa luontoa ja yksinkertaista elämää. Supikoirat yrittävät suojella metsäänsä, ja laajeneva Tokio on kuin hirviö joka haukkaa palasia karvakorvien vuoresta ja asuinalueesta. Tapa jolla taistelun turhauttavuutta ja luonnon tuhoutumista kuvataan on sydämeenkäypä. Lopun ratkaisu (jota ei voi tässä paljastaa) toimii myös viiltävänä analyysinä nykyajan ihmisistä.

Gainsbourg - tarina legendasta

Tarmo Poussu

Serge Gainsbourg oli ranskalaisen populaarikulttuurin kameleontti ja kauhukakara. Hän oli laulaja ja lauluntekijä, mutta myös elokuvanäyttelijä ja ohjaaja.

Musiikintekijänä Gainsbourgin skaala ulottui chansonista jazziin, rockiin, reggaeen ja electronicaan. Hänen seksuaalisesti provokatiiviset sanoituksensa herättivät pahennusta lähes yhtä paljon kuin hänen kuuluisat rakastajattarensa - Juliette Gréco, Brigitte Bardot, Jane Birkin - synnyttivät kateutta.

Sarjakuvataiteilijana tähän saakka tunnettu Joann Sfar on ohjannut esikoiselokuvanaan Gainsbourgin elämäkerran - tai oikeammin sanottuna elokuvan Gainsbourgin legendasta. Sfarin elokuva ei yritä paljastaa todellista Gainsbourgia myytin takana. Se päinvastoin syleilee legendaa. Ohjaaja itse on sanonut, että Gainsbourgin valheet kiehtovat häntä enemmän kuin totuus.

Elokuvantekijänä Sfar onkin toisen iloisen valehtelijan, Federico Fellinin hengenheimolainen. Hän uskoo totuuteen, jonka voi tavoittaa vain valheiden kautta.

Sfarin lähtökohtana on Gainsbourgin juutalaisuus ja lapsuus natsien miehittämässä Pariisissa. Yhteiskunnan ulkopuoliseksi ja alemman rodun edustajaksi jo lapsena luokiteltu taiteilijanalku ei vihannut saamaansa leimaa, vaan käytti sitä hyväkseen - melkeinpä rakasti sitä. ”Rumana juutalaisena” hänellä oli vapaus tehdä mitä tahansa: olla häikäilemätön, pilkata pyhinä pidettyjä arvoja, lähestyä ketä tahansa kaunotarta pelkäämättä kasvojensa menetystä.

Juutalaisen identiteetin ironisessa tarkastelussaan Gainsbourg on sukua Sfarin suomeksikin julkaistulle sarjakuvaromaanille Rabbin katti. Kuin muistutuksena tästä hän sijoittaa myös elokuvaansa puhuvan kissan.


Satu Linnapuomi

Gainsbourg – tarina legendasta on tosi ärsyttävä elokuva. Ja juuri siksi myös niin hyvä elokuva. Sarjakuvista tunnettu ohjaaja Joann Sfar ei ole tehnyt tavanomaista elämäkertaelokuvaa, jossa kerrataan päähenkilön tarina vaihe vaiheelta. Sfar keskittyy nimenomaan legendaan, eli Gainsbourgin (Eric Elmosnino) taiteilijuuteen ja taiteilijaelämään. Gainsbourgin rinnalla kulkee hänen alter egonsa, isonenäinen sarjakuvahahmo, takapiru, joka vaatii ratkaisuja uran ja menestyksen eteen ja houkuttelee unohtamaan arjen. Ohjaajan ratkaisu karsii kaiken selittelyn ja tuo mukaansa lennokkuutta. Lapset ilmestyvät ja heidät unohdetaan, edellisen kohtauksen vaimo on jo vaihtunut toiseen ilman minkäänlaista asian käsittelyä. Gainsbourgin toimia eri taiteenaloilla ei niitäkään esitellä lainkaan kattavasti.

Ranskalaisille ja muille Gainsbourgin elämän hyvin tunteville elokuva toimii varmaankin parhaiten. Muuten henkilöitä ja tapahtumia joutuu arvailemaan. Herkkuja kyllä löytyy, kuten Gainsbourgin tapaaminen France Gallin kanssa tai Brigitte Bardot’n näyttävä saapuminen. Ärsyttävin piirre elokuvassa on sen hellimä käsitys taitelijoista ihmisinä joilla on vapaus ja jopa velvollisuus elää railakasta taiteilijaelämää. Ikään kuin täysin vastuuttomasti eläminen olisi ainoa tie itseilmaisun löytymiseen. Sfar on kuitenkin käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvan, jossa on nautittavia kohtia, kuten koko alun fellinimäinen kuvaus naisista unelmoivasta pikkupoika-Gainsbourgista. Kokonaisuuskin on raikas ja omaleimainen, ronskin subjektiivinen näkemys erään taiteilijan elämästä. Mutta elokuvan ranskankielinen nimi, Vie héroïque (Sankarillinen elämä), kai se on ironinen?