Harva uskaltaa hypätä vapauteen

Mitäpä, jos lopettaisi työnteon, vetäytyisi mökkeilemään, lähtisi kiertämään maailmaa tai vain käyttäisi kaiken ajan siihen, mistä nauttii. Jotkut uskaltavat hypätä pois urajunan kyydistä. Harvassa on kuitenkin näitä arjen sankareita, uskaliaita ihmisiä. Pakinassaan Juha Paaso pohtii tuttavapiirissä tehtyjä ratkaisuja lopettaa työnteko.

työuupumus
Juha Paaso ihailee ystäviensä rohkeutta, mutta pitää itse jalat tukevasti maanpinnalla ja kädet kiinni työssä.
Juha Paaso ihailee ystäviensä rohkeutta, mutta pitää itse jalat tukevasti maanpinnalla ja kädet kiinni työssä.YLE / Lahti

Aivan lähiaikoina parikin ystävääni on tehnyt yllättävän, suorastaan shokeeraavan teon. He ovat niin sanotusti hypänneet oravanpyörästä, jättäneet arkisen aherruksen taakseen, ottaneet loparit, heittäneet lossiksi. Muodikkaasti puhuttaisiin varmaankin slowlifesta ja sen aivan extreme-muodosta.

Toinen heistä yhtäkkiä lopetti hyväpalkkaisen työn ja alkoi viettää vapaaherran elämää asenteella: ”Nyt ehtii olla mökillä. Katsotaan, josko työnteko jossain vaiheessa taas kiinnostaisi.” Aivan erityisenä perusteluna oli se, että kahdeksan tuntia työnantajalle päivittäin annettua aikaa oli kerta kaikkiaan liikaa.

Toinen ystäväni otti niin ikään lopputilin, myi asuntonsa, pakkasi irtaimen omaisuutensa pahvilaatikoihin sekä laatikot pieneen vuokrattuun autotalliin ja lähti kiertämään maailmaa. Takaisin hän tulee omien sanojensa mukaan ”joskus” – jos silloinkaan.

Moiset irtiotot meidän tavallisten ihmisten rutiineista ovat herättäneet minussa monenlaisia tunteita. Pakko myöntää, että sieluni syvimmissä sopukoissa, puolitiedostamattomalla tasolla saatoin ensin leimata heidät jonkinasteisiksi luusereiksi, pummeiksi tai pelkureiksi.

Molemmissa tapauksissa uutisen kuultuani seisoin äimänkäkenä ja ajatus kävi mielessäni: ”Ettäkö et jaksa olla töissä? Kyllähän me muutkin jaksetaan.” Seuraavaksi alkoi ihmetyttää käytännön puoli. Millä päivätyöt jättävä aikoo tulla toimeen? Eihän kukaan voi pärjätä ilman rahaa. Vai et suinkaan aio vapaaehtoisesti heittäytyä yhteiskunnan elätettäväksi?

Tarkemmin ystävieni valintoja pohdittuani edellä kuvatut tunteet jäivät kuitenkin taakse. Päällimmäiseksi nousee kateus ja kysymys: ”Miksen minäkin voi tehdä noin?” Minäkin haluan lopettaa työt, matkustella ja retkeillä, hoitaa pientä metsätilkkuani, viettää laatuaikaa perheeni kanssa. Toisin sanoen tehdä vain ja ainoastaan sitä, mitä eniten haluan. En mitään muuta.

Tämän tunnustuksen jälkeen vuorostaan minut leimattaneen työtä vieroksuvaksi luuseriksi ja pomoni jo mahdollisesti epäilee työmotivaatiotani. Mutta uskallan silti jatkaa asian julkista pohtimista.

Olen valveilla 16 tuntia vuorokaudessa, josta puolet töissä. Työmatkoihin kuluu pari tuntia, joten varsinaista omaa aikaa jää muutama hassu tunti päivässä. Sekin kuluu pääsääntöisesti ruokakaupassa ja muilla asioilla, ruokaa tehdessä, laskuja maksaessa ja lasten sotkuja siivotessa.

Olenko tässä elämisessä vielä niin vasta-alkaja, etten vain tajua, mutta kertoisiko joku, missä välissä tästä ainutkertaisesta elämästä olisi tarkoitus nauttia ja hankkia ikimuistoisia kokemuksia? Ai niin, kesälomalla, mutta sekin on niin kovin lyhyt. Onneksi Suomen suvi on sentään vähäluminen.

Oman ajan vähyys ei varmasti ole mitään uutta tietoa kenellekään, mutta silti. Kuinka moni oikeasti pysähtyy pohtimaan, onko tässä touhussa mitään järkeä? Onko itua siinä, että käymme hihnan tai näyttöpäätteen äärellä vuosikymmeniä ja alamme nauttia elämästä eläkkeellä, mikäli sekään autuus minun ikäpolvelleni ikinä edes koittaa.

Elämme työkeskeisessä yhteiskunnassa. Siitä ei pääse mihinkään. Työ ja ammatti määrittävät meitä. Samalla työssä jaksaminen, työuupumus ja loppuunpalaminen, burn out, ovat tulleet sanavarastoomme jäädäkseen, ja niihin törmää jo lähes päivittäin. Eikö jo yksin se kerro siitä, että arvomaailmamme on pielessä? Olemmeko unohtaneet, mikä meille itsellemme on todella tärkeää?

Itse toivoisin, että minulla olisi rohkeutta antaa enemmän aikaa niille asioille, joista saan eniten nautintoa. Uskallusta toteuttaa unelmiani ennen, kuin on liian myöhäistä. Että eläisin täyttä elämää, ja vanhainkodissa matkakertomuksiani kuunneltaisiin kateudesta vihreinä. Toivoisin, etten lopulta olisi katkera itselleni, työnantajalleni tai yhteiskunnalle.

Kanttini ei kuitenkaan riitä samaan rohkeuteen kuin ystävilläni. He ovat oman elämänsä sankareita, joita on yhtä harvassa kuin muitakin sankareita.

Lähteet: YLE Lahti / Juha Paaso