Puhdistuskeskustelua

Jos kirjasta on ilmestynyt pari artikkelia, joissa arvostellaan lopputulosta, onko kirjasta syntynyt kohu? Sofi Oksasen Puhdistus-romaanista ei käyty Viron lehdistössä vilkasta keskustelua. Sellainen syntyi vasta, kun Helsingin Sanomat julkaisi jutun virolaistoimittajan kirjoittamasta artikkelista, jossa nähtiin kirjan antavan väärän kuvan Virosta ja virolaisista.

Ulla-Maija Määttänen. Kuva: Derrick Frilund / Yle

Keskustelua ei siis käyty varsinaisesti kirjasta, vaan sitä koskevasta kritiikistä. Tulee mieleen ilmiö ”Tukholman lehdet kirjoittavat...”.

En ota kantaa Piret Talin artikkelin sisältöön sen enempää, mutta sen luettuani huokaisin helpotuksesta. Ihanaa, että jonkun näkemys poikkeaa yleisestä hymistelystä - ja jutussaan Tali perustelee kantansa.

Suomessa Puhdistus on nielty karvoineen kaikkineen, enkä ole lukenut yhtä ainoaa kriittistä tarkastelua kirjasta. Onko niin, että jos uskaltaa arvostella teosta, ei ymmärrä hyvää kirjallisuutta?

Minua teos ei erityisesti kiehtonut, ja se oli vaikea kahlata läpi. Luen paljon ja uskallan jättää jopa ei-kiinnostavan kirjan nykyisin kesken. Puhdistuksen kohdallakin näin meinasi tapahtua, mutta toisella yrittämällä sain luettua kirjan loppuun asti. Yhden lukijan lukukokemus ei kuitenkaan ole kirjallisuuden laatukriteeri, eikä se kerro mitään historiallisen romaanin todistusvoimasta - tämän kyllä ymmärrän.

Olen kuullut virolaisten kohtaloista neuvostoaikana toinen toistaan hurjempia ja uskomattomampia tarinoita. Aihepiiri on siis tuttu, eikä historiallisessa mielessäkään mikään uusi juttu.

Olen varma, että monet suomalaiset ovat hyvin perillä siitä, mitä Virossa tapahtui neuvostoaikana, vaikka virallisessa Suomessa asia vaiettiin. Virossa usein vierailleet suomalaiset eivät voineet suureen ääneen päivitellä asioita, sillä he varjelivat Virossa asuvia ystäviään. Hyvin nopeasti heiltä olisi kielletty myös matkustaminen maahan. He olivat kuitenkin silta Suomeen.

Edesmennyt kirjailija ja runoilija Brita Polttila kertoi muun muassa kuinka hän oli kiertänyt tuliaisen - kokonaisen villalankavyyhdin - ympärilleen mennessään tapaamaan virolaista kirjailijaystäväänsä.

Brita antoi myös hyvän neuvon Tallinnan kävijälle: Peitä hotellin puhelin esimerkiksi huovalla tai tyynyllä, ja jos tapaat tuttusi hotellihuoneessa, pidä kylpyhuoneen ovi auki ja avaa vesihana. Solisevan veden ääni häiritsee keskustelun kuuntelemista. Brita Polttilan erittäin hyvä ystävä Virossa oli muun muassa kirjailija Jaan Kross, joka aikanaan tuomittiin vankileirille Siperiaan. Hän viipyi tuolla matkalla vuosia.

Kun Neuvostoliitto hajosi, eikä tiedetty mitä tapahtuu Baltian maille, oli Krossien matkalaukku pakattuna varmuuden vuoksi. Jaan Kross oli kuullut, että hän ja hänen puolisonsa, kirjailija Ellen Niit, kyyditetään Virosta ensimmäisten joukossa. Junavaunukin oli kuulemma tiedossa. Näin kertoi Kross minulle Tallinnassa 90-luvun alussa.

Virossa neuvostoaika kummittelee hyvin voimakkaasti taustalla. Vanhempi väki näkee vieläkin painajaisia, ja monet haluavat unohtaa niin sanotut punaiset vuodet. Parikymppiset taas eivät ole edes eläneet Neuvostoliitossa, eikä monien kodeissa edes puhuta noista kipeistä ajoista. Vie vuosia ennen kuin tämä sukupolvien välinen kuilu on kuroutunut umpeen.

Teema on kuitenkin esillä monin tavoin kirjallisuudessa, taiteessa ja mediassa. Viron tv:n yhden katsotuimman sarjan tapahtumat sijoittuvat neuvostoaikaan. Sarjan lavastus on yhtä tarkkaa ajankuvaa kuin Oksasen Puhdistus, ja vain se katsoja, joka on elänyt tuon ajan, ymmärtää pienetkin vihjeet.

Neuvostoaika herättää virolaisissa myös nostalgisia tuntoja, ja onneksi he osaavat myös nauraa lähimenneisyydelle, josta on vielä paljon ammennettavaa.