Tähtihetki perjantaina 15.10.

Tällä viikolla esittelyssä olivat elokuvat Itse ilkimys, Rakkautta italialaisittain ja Napapiirin sankarit. Tähtiä jakoivat tuttuun tyyliin Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu.

Ylen aamu

Napapiirin sankarit

Tarmo Poussu

Dome Karukosken ohjaama komedia kolmen työttömän kaveruksen seikkailusta Lapin lumisessa yössä on ilahduttava poikkeus Uunojen ja Pekkojen hallitsemassa kotimaisen elokuvakomedian perinteessä. Sen henkilöt tuntuvat oikeilta ihmisiltä ja sen tarina säilyttää villeimmissäkin käänteissään kosketuksen todelliseen elämään.

Vaiheikas tarina käynnistyy työttömän Jannen (Jussi Vatanen) ja hänen tyttöystävänsä Inarin (Pamela Tola) riidasta. Inari haluaisi katsoa televisiosta tulevan Titanicin, mutta kodista puuttuu digiboksi ja sellainen on Jannen hankittava vaikka kiven kolosta.

Kahden yhtä työttömän ja rahattoman kaverinsa (Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen) kanssa Janne lähtee urheasti yön selkään. Matkalla Rovaniemelle ystävykset joutuvat tekemään tuttavuutta niin liikennepoliisien kuin venäläisten turistien ja uima-allasbileitä pitävien neitosten kanssa. Kortensa kolmikon koettelemusten kekoon kantaa myös Inarin kavala ex-poikaystävä (Kari Ketonen).

Napapiirin sankarit alkaa todella herkullisesti Jasper Pääkkösen kertomalla prologilla. Sen varsinainen tarina ei tavoita ihan samanlaista ytimekkyyttä missään vaiheessa, mutta hykerryttäviä hetkiä matkan varrelle mahtuu riittämiin.

Muutamat hyvin pedatut tilanteet Karukoski ja käsikirjoittaja Pekko Pesonen valitettavasti päästävät karkaamaan käsistään. Uima-allasbileistä olisi voinut saada paljon enemmän irti, kun taas kolmikon äkillinen välirikko venäläisten kanssa pilataan pitkittämisellä ja liioittelulla.

Jotkut elokuvan gageista eivät yksinkertaisesti naurata.

Ihannenaistaan hotellista etsivän nuorukaisen rauhoittaminen tainnutusaseella voi olla hauskaa ensimmäisellä kerralla, mutta ei enää viidennellä.

Elokuvan näyttelijät tekevä kauttaaltaan hyvää työtä. Erityisen erityisen mainio on Jussi Vatasen tulkinta saamattomana, mutta loputtomiin selityksiä keksivänä Jannena - jonkinlaisena arkipäivän Turhapurona.


Satu Linnapuomi

Dome Karukoski on lennähtänyt komedian puolelle tiukan draaman jälkeen. Hänen edelliset elokuvansa Kielletty hedelmä (2009) ja Tummien perhosten koti (2008) käsittelivät itseään etsiviä nuoria poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tällä kertaa etsitään digiboksia.

Huumori on mustanpuhuvaa, alkaen kertomuksesta, jossa tunturin laella seisovaan yksinäiseen kiikkukeloon hirttäytyy mies sukupolvesta toiseen. Vaikka Napapiirin sankarit naurattaa, niin syvyyttäkin löytyy. Elämä on yhtä sutimista. Tämä näkyy konkreettisestikin elokuvassa: useampaan kertaan näemme jalat lipsumassa lumessa, kuten nyt romuttunutta autoa turhaan nostamassa. Kuvat pikkukaupungin raitilta, kun kello on kolme iltapäivällä ja on jo täysin pimeää, ovat luonteikkaan tunnistettavia. Kaamos tuo omalaatuisen tunnelmansa ja jättää merkkinsä kaikkiin, etenkin näihin nuoriin miessankareihin. Napapiirin sankarit on elokuva nimenomaan miehistä. Pamelan Tolan Inari on liikkeellepaneva voima, mutta muuten hänen roolinsa on vähäinen.

Elokuvan kolme päähenkilöä, Janne (Jussi Vatanen), Kapu (Jasper Pääkkönen) ja Räihänen (Timo Lavikainen) ovat onnettomia sätkijöitä, kukin omalla tavallaan. Janne on uskomaton selittelijä ja ketkuilija –”Siinä oli pari muuttujaa”-, Kapu hukuttaa kirkkaan älynsä ja murheensa viinaan ja Räihänen, no Räihänen on ujo mammanpoika joka haaveilee tisseistä. Etenkin Vatanen on roolissaan häkellyttävän hyvä ja herättää suvereenisti henkiin aidon pikkukaupungin kollin. Karukosken komedia on välillä yllättävänkin hidastempoinen, joskin se sopii tyyliin. Lähes kaikki elokuvassa on perusteltua, mutta hotellikohtauksissa junnataan hetkellisesti tyhjäkäynnillä. Hölmön oloisesta lähtökohdasta on saatu aikaan omannäköinen elokuva, josta iso kiitos lankeaa Pekko Pesosen käsikirjoitukselle.

Rakkautta italialaisittain

Tarmo Poussu

Italialaisen Luca Guadagninon kirjoittama ja ohjaama Rakkautta italialaisittain on visuaalisesti komea ja kultturellia ilmapiiriä ylväästi huokuva kuvaus yläluokkaisen milanolaisperheen hajoamisesta. Tukahdutettuja ja rajusti purkautuvia tunteita pursuavan tarinansa se kertoo viileän tyylikkäästi ja henkilöihinsä kohteliaan etäisyyden säilyttäen.

Englantilainen Tilda Swinton esittää Emmaa, kangasteollisuudella rikastuneen Recchin perheen venäläissyntyistä äitiä, jonka avioliitto kuivakkaan Tancredin kanssa on yhtä muodollinen kuin heidän palatsimaisessa kodissaan säännöllisesti pidetyt sukuillalliset. Emman elämä muuttuu, kun hän tutustuu vanhimman poikansa Edoardon kokkiystävään, Antonioon, jonka intohimot eivät rajoitu aistillisiin ruokiin.

Elokuvan tarinassa on kaksi rinnakkaista juonnetta. Toinen keskittyy perinteikkään sukuyrityksen kohtaloon globalisoituvassa maailmassa. Toisen muodostaa Emman ja Antonion pitkään kytevä, mutta äkilliseen roihuun syttyvä romanssi. Näennäisesti irralliset juonilinjat kuljettavat tarinaa samaan suuntaan: kohti yhtenäisyytensä nimeen vannovan Recchin perheen hajoamista.

Upeilla palatseilla, asuilla ja koruilla komeilevaan elokuvaan antaa viimeisen silauksen amerikkalaisen John Adamsin säveltämä uhkean modernistinen orkesterimusiikki, joka hetkittäin tuntuu ottavan koko elokuvan haltuunsa. Näin etenkin oopperamaisiin paisutuksiin yltyvässä loppujaksossa.


Satu Linnapuomi

Rakkautta italialaisittain kuvaa milanolaisen yläluokkaisen perheen rakoilua ja fasadien hajoamista. Se on myös elokuva aistinautinnoista ja se rinnastaa ruoan ja seksin tavalla, joka on kai tarkoitettu hyvinkin vietteleväksi. Se kertoo jo aikuisten lasten äidin irtiotosta ja ahdistavien seinien sisältä murtautumisesta.

Viehättävistä ja kiinnostavista elementeistään huolimatta Rakkautta italialaisittain on kylmä kuin kivi. Ohjaaja Luca Guadagnino on tehnyt klassisen melodraaman, joka ei liikuta pätkääkään. Ei, vaikka oikein halusin pitää elokuvasta. Elokuvan päähenkilöä näyttelevä Tilda Swinton ei koskaan ole huono, ja kyllähän hän on ihastuttavan jäinen ja samalla herkkä Emma Recchinä. En vain missään vaiheessa tempautunut mukaan elokuvaan – jos siihen edes pyrittiin.

Elokuva on tavattoman estetisoitu. Siinä on yllättäviä kuvakulmia ja yllättäviä kuvapoimintoja lähikuvaan. Kaikki nämä näyttäytyvät minulle itsetarkoituksellisina ja lopputulos on vaivaannuttava. Kerronnan viipyilevyyskin kääntyy omituiseksi jähmeydeksi. Tällä estetiikalla saa intohimon kuihtumaan.

Itse ilkimys

Tarmo Poussu

Uusia digianimaatioita tulvii valkokankaalle lähes viikottain ja 3D-tekniikka on niissä jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Tässä kyydissä keskinkertaisuudet jäävät helposti jalkoihin. Näin käynee myös Universal-studion tuottamalle koko perheen fantasialle Itse ilkimys, joka yrittää liikuttavan pontevasti tavoittaa alaa hallitsevan Pixar-studion elokuville ominaisen yhdistelmän lennokasta mielikuvitusta, villiä huumoria ja syvää tunnetta.

Elokuvan yrityksessä on samaa sinnikkyyttä kuin sen päähenkilön, itsetunto-ongelmista kärsivän superkonna Grun halussa saada tunnustusta maailman ilkeimpänä konnana. Mutta kuten Grun konnantyöt kalpenevat hänen pahimman kilpailijansa, nörttimäisen Vektorin rötösten rinnalla, niin myös Itse ilkimys jää kalpeaksi varjoksi Pixarin parhaista animaatioista.

Itse ilkimys on täynnä vauhdikkaita käänteitä ja vinkeästi visualisoituja vempaimpia, mutta yhtenäistä tarinaa tai eheätä maailmaa niistä ei muodostu. Elokuvan jälkeen ainakin itsestäni tuntui kuin olisin viettänyt pari tuntia levotonta lapsilaumaa paimentaen.


Satu Linnapuomi

Elokuvan lopputekstit ovat Itse ilkimyksen paras osa. Ei siksi, että leffa on loppumassa, vaan siksi, että niiden aikana 3D-tekniikkaa käytetään todella luovasti ja hauskasti ja niin, että siitä tosiaan on jotain hyötyä. Pikku-ukot tuntuvat tulevan katsojan syliin. Miksi ihmeessä tekniikkaa ei sitten hyödynnetä samalla lailla itse elokuvassa?

Itse ilkimyksen maailmankuva on ihan herttainen. Paha ilkimys Gru alkaa sulaa suloisten orpolasten astuessa hänen elämäänsä. Varastaminen ja uusien voittojen tavoitteleminen ei ole enää kivaa, mutta yhdessäolo ja pussailu on. Harmi vain, että jännistä käänteistään huolimatta leffa ei saa pidettyä jännitettä yllä. Päähenkilö on ärsyttävä, tyttöihin ei oikein tutustuta, ja ne keltaiset ötökät, ne ne vasta ärsyttäviä ovatkin. Mitä ne oikein ovat? Mistä ne oikein tulevat? Yleisössä olleet ala-asteikäiset katsojat eivät hekään nauraneet (ennen lopputekstejä), joten en laita tympääntymistäni kokonaan sen piikkiin, etten kuulu kohderyhmään. Uudella, vuonna 2007 perustetulla Illumination Entertainmentilla on tämän esikoisensa jälkeen vielä matkaa Pixar-studioiden tasolle.