1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Yle Uutisten artikkeliarkisto

Jazzmuusikon hengellinen ulottuvuus

Liikkuminen klassisen ja jazzin rajamailla sopii hyvin Aaltosen taiteilijakuvaan, arvioi kriitikkomme Tommi Koskenheimo.

Carmina Sacra -levyn kohdalla voisi helposti juttua pohtimaan sitä onko tämä klassista vai jazzia, mutta nyt tuo kysymyksenasettelu ei tunnu kovin mielekkäältä. Liikkuminen genrejen rajalla sopii hyvin Aaltosen taiteilijakuvaan, sillä onhan hän esiintynyt hyvin monenlaisissa yhtyeissä progesta klassiseen ja freejazziin. Aaltoselle ovat musiikin tekemisessä tärkeimmiksi nousseet hengelliset asiat, jonkinlainen selittämätön kokemus tuonpuoleisesta, jonka hän haluaa välittää tämänpuoleiseen musiikin kautta. Hänelle tuonpuoleisuus on vahvasti sidoksissa kristinuskon sisältöön, mutta sen ilmaukset eivät ole uskonopillisia tai teoreettisia, vaan pikemmin universaaleja kokemuksia jostain mitä on vaikea selittää ja saada haltuun. Niinpä se mitä musiikin hengellisyys tässä yhteydessä on, jää hieman arvoitukseksi.

Kustantajan julkaisemassa esittelytekstissä mainitaan, että suuri osa melodioista on tuttuja hengellisiä sävelmiä, mutta myös Juhani Aaltosen omat melodiat edustavat pyhiä lauluja. Kun kustantajana on kristillinen Päivä Osakeyhtiö, tällainen muotoilu on varmasti paikallaan. Ongelmaksi voi tosin muotoutua se, että kustantajan saavuttama potentiaalinen ostajaryhmä saattaa lähestyä musiikkia kummallisen pyhä-profaani- jaottelun kautta, jossa musiikin olemassaoloa ja arvoa perustellaan käyttötarkoituksen avulla. Musiikintekijän näkökulmasta ongelmaksi voi muodostua se, että potentiaalisesta yleisöstä voi rajautua pois kuulijoita, joita musiikki ihan itsessään, ilman siihen liitettyjä arvoasetelmia, saattaisi puhutella. Näin mainiolle levylle olisi voinut löytyä isompikin kustantaja ja sitä kautta laajempi yleisöpohja.

Kokonaisuutena levy on tasapainoinen ja hyvin onnistunut. Jousiorkesteri soi raikkaasti ja sävellyksissä on sekä helposti lähestyttävää melodisuutta että korvia hivelevän kirpeitä harmonioita. Aaltosen improvisaatiot ovat taattua tavaraa ja aina yhtä kiehtovia. Mutta kuitenkin jokin viimeinen silaus tai terävin kärki jää ehkä levystä puuttumaan. Suunta on selvä ja toteutus onnistunut, mutta se jokin mikä jättää lähtemättömän jäljen kuuntelijan tajuntaan, tuntuu jäävän saavuttamatta. Tai ehkä se tulee minullekin sitten useamman kuuntelukerran jälkeen.