Tähtihetki perjantaina 12.11.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. He esittelivät elokuvat Ito - kilvoittelijan päiväkirja, Unstoppable - pysähtymätön ja Red.

Ylen aamu
Red -elokuva
Tähtihetkessä tällä viikolla esittelyssä elokuvat Red, Unstoppable -Pysäyttämätön sekä Ito - Kilvoittelijan päiväkirja. Juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu.

Ito - kilvoittelijan päiväkirja

Tarmo Poussu

Suomen tunnetuimpiin dokumentaristeihin lukeutuva Pirjo Honkasalo jatkaa uutuudessaan tutuksi käyneellä linjalla. Ihmisen ja uskon suhde on kiinnostanut ohjaajaa vuonna 1991 valmistuneesta Mysterionista lähtien.

Japanissa kuvattu Ito - kilvoittelijan päiväkirja on henkilökuva buddhalaiseksi papiksi ryhtyneestä ex-nyrkkeilijästä. Perinteisen haastatteludokumentin sijasta Honkasalo antaa kameransa seurata päähenkilönsä, Yoshinobu Fujiokan käymiä keskusteluja eri henkilöiden kanssa.

Elokuvan mittaan Fujioka puhuu muun muassa miehensä taposta vankilaan tuomitun naisen, isänsä kuolemaa surevan liikemiehen sekä entisen nyrkkeilyvalmentajansa kanssa. Lopuksi hän tapaa oman äitinsä, joka hylkäsi poikansa tämän ollessa kaksivuotias - ryhtyäkseen opiskelemaan buddhalaiseksi nunnaksi.

Keskusteluista välittyy Fujiokan nöyryys ja auttamisen halu, mutta myös hänen epäilyksensä ja pohjimmainen epävarmuutensa. Elämä on Fujiokalle totuuden etsimistä ja kilvoittelua - ei valmiita dogmeja tai oppeja. Juuri tämä asenne lienee syy siihen, että Honkasalo on hänet elokuvansa aiheeksi valinnut.

Lähes pelkistä keskusteluista koostuva elokuva tuntuu paikoin ylipitkältä ja jopa päämäärättömältä. Visuaalista vaihtelua siihen tuovat kuvat öisestä Tokiosta sekä

alussa ja lopussa nähtävät kuvat ruumiin mätänemistä yksityiskohtaisesti kuvaavasta muinaisjapanilaisesta piirrossarjasta. Lihallisen elämän katoavaisuudesta tuskin voisi havainnollisemmin muistuttaa.


Satu Linnapuomi

Transvestiittilaulajan räikeästi meikatut, karut mutta flirttailevat kasvot täyttävät valkokankaan. Entinen nyrkkeilijä, nykyinen buddhalaispappi, tapaa valmentajansa ja käy tämän kanssa vereslihanavoimen keskustelun joka johtaa kummankin kyyneliin. Miehensä omin käsin tappanut vaimo ripittäytyy papille naisvankilassa ja myötätunto kuvastuu papin nyökkäyksistä – oikeita sanoja vain on vaikea löytää.

Pirjo Honkasalon taiteellinen dokumenttielokuva Ito, Seitti on tulvillaan arkoja hetkiä ja viiltäviä keskusteluja. Se on tinkimätön elokuva vailla kompromisseja. Se on vaikeasti lähestyttävä elokuva, joka hidastempoisuudessaankin on niin ajatuksista runsas, että sen kunnollinen ymmärtäminen vaatisi useamman katselukerran. Katsoja saa vähitellen tietää enemmän päähenkilö Fujiokasta, ja hänestä piirtyy varsin epätavallinen, ristiriitainen ja syvän empaattinen ihminen. Honkasalo pudottaa katsojan keskelle maailmaa, jota ei selitellä eikä kontekstia juuri avata. Se voi aiheuttaa miellyttävän sukelluksen, mutta myös suurta hämmennystä katsojan yrittäessä saada otetta Fujiokasta ja häntä ympäröivästä todellisuudesta.

Honkasalon edellinen dokumentti, Melancholian 3 huonetta (2004), oli minulle vavisuttava kokemus. Tshetshenilapsista kertova elokuva luotti sekin kuvien voimaan ja tunnelmaan, mutta sen tarjoama maailma tuntui olevan lähellä. Nyt Honkasalo on mennyt pohdiskelevampaan ja filosofisempaan suuntaan kuvaten uskontoa, kääntymystä, katumusta, kamppailua ja pyhyyttä seittimäisellä kerronnalla. Kehyksenä toimii muinainen japanilainen myytti, jonka suhde muuhun sisältöön jää ensikatsomalla ohueksi. Honkasalo tuntuu itse olevan niin sisällä elokuvan todellisuudessa, että katsoja jää väkisinkin hiukan avuttomaksi sivustaseuraajaksi.


Unstoppable - pysäyttämätön

Tarmo Poussu

Väljästi tositapahtumiin perustuva Unstoppable - pysäyttämätön on toimintajännäri yrityksistä pysäyttää myrkkylastissa ilman kuljettajaa kiitävä, lähes kilometrin mittainen tavarajuna. Tony Scottin ohjaama leffa on tarinaltaan harvinaisen helposti ennustettava, mutta silti kumman viihdyttävä.

Denzel Wazshington ja Chris Pine esittävät veturinkuljettajia, joiden kontolle massiivisen karkulaisen pysäyttäminen lopulta koituu, kun kaikki viranomaisten yritykset epäonnistuvat. Vaikka parivaljakko tarttuu tehtävään vasta leffan puolivälin paikkeilla, heidän ratkaiseva osuutensa tapahtumissa on selvää ensihetkistä lähtien.

Miehisiin toimintaleffoihin erikoistunut Scott malttaa tällä kertaa pidättäytyä turhasta kuvallisesta kikkailusta. Hän

kiihdyttää elokuvan rytmiä hitaasti, jolloin sen jännite kiristyy tasaisesti loppua kohti. Hänellä on myös silmää valtavien veturien jylhälle kauneudelle.

Yksinkertaisen tarinan pohjalta huokuu Scottin elokuville tyypillisesti syvä epäluottamus valtaapitäviin ja yhteiskunnallisten turvamekanismien toimintaan. Kun viranomaiset epäonnistuvat ja systeemit kaatuvat, on tavallisten duunareiden otettava ohjat käsiinsä.


Satu Linnapuomi

Jos aiot mennä katsomaan tämän elokuvan, älä katso sen traileria. Siitä nimittäin selviää koko elokuvan kulku, viimeistä viittä minuuttia lukuun ottamatta. Tosin tapahtumia ei muutenkaan ole kovin vaikea arvata, sillä Unstoppable – Pysäyttämätön kulkee kuin juna.

Jännittäväksi leffan tekee tositapahtumiin perustuminen. Toheloinnin ja huonon onnen ketjureaktio on tosiaan saanut liikkeelle 800-metrisen junan, joka on kulkenut noin 100km tunnissa miehittämättömänä ja myrkkylastissa. Ja sitten pari kaveria päättää yrittää pysäyttää junan. Huh huh. Eihän siitä ihan tylsää elokuvaa saa millään aikaiseksi.

Tony Scottin ohjauksessa miellyttävää on se, että toimintakohtaukset vaikuttavat aidoilta. Junanvaunusta toiseen hyppiminen hurjassa vauhdissa ei ole ihan helppoa, ja siinä voi käydä huonosti. Räpellystä ei yritetä peittää hyvältä näyttämisen pakkoon. Tosin ei kuvausta voi silti realistisen rosoiseksi väittää. Denzel Washington on karismaattisen luonteikas vanhempana veturinkuljettajana. Hänen ja nuoren veturimiehen Willin (Chris Pine) sanailua ja juttelua olisi kuunnellut enemmänkin. Rosario Dawson esimiesroolissaan on sopivan särmikäs ja kipakka. Mukaan tungettu Willin ja hänen vaimonsa riitatarina on ennalta-arvattava turhake. Kyllä naiselle aina sankari kelpaa, julistaa elokuva.


Red

Tarmo Poussu

Elokuva, jonka pääosissa näyttelevät Bruce Willis, Morgan Freeman, Helen Mirren ja John Malkovich ei voi olla ihan huono. Eihän?

Kriitikon velvollisuus on joskus toimia ilonpilaajana. Nimekkäästä tähtikaartistaan huolimatta Red on läpikotaisin huono elokuva. Se on laiskasti kirjoitettu, taitamattomasti ohjattu ja - ikävä kyllä - enimmäkseen välinpitämättömästi näytelty toimintapätkä, jonka puhkikulunut tarina ei missään vaiheessa kykene herättämään katsojan mielenkiintoa.

Yllämainitut tähdet esittävät CIA:n entisiä agentteja, jotka joutuvat omien seuraajiensa jahtaamiksi ja iskevät tietysti takaisin, niin että tuntuu. Katsomon puolella ainoat tuntemukset koetaan puutuvissa istumalihaksissa.

Edellämainittujen lisäksi elokuvan yhtä pääosaa esittää Mary-Louise Parker. Hänen tehtävänsä on kiljua joka käänteessä ja tarjota Willisin esittämälle sankarille jotain pelastettavaa.

Elokuvan ainoat ilonhetket tarjoaa Helen Mirren, joka tuntuu aidosti nauttivan päästessään käsittelemään itseään isompaa konetuliasetta elegantin valkoisessa iltamekossa. Pientä iloa tarjoavat myös pääkonnaa esittävä veteraani Richard Dreyfuss sekä parissa kohtauksessa käväisevä superveteraani: 93-vuotias Ernest Borgnine


Satu Linnapuomi

Red kuuluu juuri siihen elokuvagenreen, jota inhoan. Väkivalta ja tappaminen yhdistetään kepeään huumoriin ja muka hauskaan sanailuun. Kosto on itsestäänselvyys. Oman käden oikeus on jokamiehenoikeus. Ja niitä ruumiita, eihän niitä ehdi edes laskemaan. Tällaisia liioittelevia väkivaltakomedioita ei tietysti pitäisi ottaa tosikkomaisen vakavasti, mutta kun en ymmärrä, että miksi näitä tehdään ja kuka näistä tykkää.

Redin ”erikoisuus” on se, että nyt aseisiin tarttuvat eläkeläiset. Tämäkään nk. oivallus ei tuota muuta kuin muutaman naljailun, joissa sanotaan ”Vai kutsut sinä minua vanhaksi kääkäksi” –ja ammutaan päälle. Mieluiten singolla. Salaliittotarinalla yritetään kai saada aikaan jonkinlaista yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta tuo ulottuvuus kutistuu vain juonen osaseksi.

Robert Schwentken ohjaamassa komediassa näyttelee hämmentävän nimekäs näyttelijäkaarti: Bruce Willis, Morgan Freeman, Helen Mirren, John Malkovich, Mary-Louise Parker. Onhan tällaisia tähtiä hauska katsoa, mutta mitään erityistä heistä ei saada irti. Yleensä aika ristiriitaisia ja kiinnostavia rooleja valinnut Parker on nyt mukana raahattava tyttöystävä, joka pyörittelee suuria silmiään kuin pelästynyt cockerspanieli. Komea näyttelijäkunta on varmasti saanut komean tukun kahisevaa palveluksistaan. Ja ehkä kuvauksissa on ollut hauskaa.