Sotaorvot kaipaavat tunnustusta

Etelä-Savon Sotaorvot hakevat lisää jäseniä toimintaansa. Sotaorpojen rekisteröinnin myötä sotaorvoille pyritään saamaan sotaorpotunnus ja valtakunnallista tunnustusta.

sotaorvot
Marja Kurki ja Matti Reinikainen
Mikkeliläinen Marja Kurki ja pieksämäkeläinen Matti Reinikainen osallistuivat sotaorpojen kokoontumiseen Mäntyharjussa.YLE / Sari Selin

Mikkeliläinen Marja Kurki on ollut mukana Etelä-Savon Sotaorpojen toiminnassa useita vuosia. Yhdistyksen sihteeri ei muista omaa isäänsä, sillä hän oli vasta puolitoistavuotias, kun isä kaatui.

- Isä kaatui talvisodassa Impilahden Juttuselällä Ruhtinaanmäen taistelussa tammikuussa 1940. Sen jälkeen asuimme äidin ja sisarustensa kanssa Anttolassa isän rakentamassa pienessä mökissä. Esimerkiksi veljeni Aulis muistaa hyvin, miten Anttolan kihupyhän markkinoiden aikaan isä oli ostanut pojalle limsapullon. Se muisto on säilynyt tarkkana veljen mielessä.

Isän kuoleman jälkeen perhe eli puutteessa ja elo oli köyhää. Marjan äiti ei isästä puhunut, sillä niin katkera asia isän kaatuminen oli, muistelee Marja Kurki.

- Onneksi meillä oli Ruotsissa sotakummeja, jotka lähettivät kerran vuodessa jouluksi paketin, josta riitti iloa pitkään.

Sotaorvot saivat osakseen myös herjahuutoja. Marja Kurki kertoo, että häntä ei kiusattu koulussa, mutta kaverit saivat kuulla sotaorpoudesta ja isättömyydestä.

Marja Kurki oli 13-vuotias, kun hän menetti myös äitinsä.

- Olin päässyt oppikouluun vapaaoppilaaksi ja juuri ja juuri pärjättiin, vaikka leivästä oli pulaa. Joskus kuun lopussa kaapissa oli vain homeisia leipäpalasia syötäväksi. Olen siis nähnyt puutteen ja kurjuuden lapsuudessani.

Nyt saa puhua vaietuista kokemuksista

Lapsuuden kovat kokemukset tulevat Marjalle mieleen omien lasten ja lastenlasten kanssa. Eniten kokemuksia kuitenkin jaetaan vertaisryhmässä Etelä-Savon Sotaorpojen tilaisuuksissa.

- Yhteisissä tapaamisissa huomaa, että puhumisen tarve on suuri, kun on pitkään vaiennut kokemuksistaan. Nyt puramme tuskaa ja huonoa oloa yhdessä toisiamme tukien. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla kyynel oli herkässä, kun muistelimme lapsuuttaamme.

Yhdistys julkaisi neljä vuotta sitten kirjan Sankari-isää muistaen, jossa 38 sotaorpoa kertoo omia muistojaan sodan jälkeisestä ajasta. Mukana kirjassa on myös Marja Kurjen tarina.

Etelä-Savon Sotaorvot keräävät sotaorporekisteriä

Kaatuneitten Omaisten Liitto aloitti viime vuonna kampanjan sotaorpojen rekisteröimiseksi. Etelä-Savon Sotaorpojen puheenjohtaja Matti Reinikainen kertoo, että tällä hetkellä rekisteröityneitä sotaorpoja maakunnassa on hieman yli 350.

- Siinä luvussa ei ole mukana kaikki maakunnan sotaorpot, sillä edelleen moni vierastaa rekisteröintiä, kun luulee sen velvoittavan johonkin. Rekisteröinti on tärkeää, sillä nyt sotaorvoille pyritään saamaan sotaorpotunnus, muistuttaa puheenjohtaja.

Pieksämäkeläinen Matti Reinikainen ei Marja Kurjen tavoin muista isäänsä muuten kuin valokuvista. Kansakoulun jälkeen nuori poika pyrki jatkamaan opintojaan, mutta avustusta ei sotaorvolle herunut.

- Koulut jäivät, kun itsellä ei ollut varoja opiskeluun. Myöhemmin on käynyt ilmi, että sotaorpoja kohdeltiin paikkakunnasta riippuen kovin epätasa-arvoisesti, pahoittelee Reinikainen.

Matti Reinikainen ei nähnyt omaa isäänsä, mutta kun kaksi lastenlasta kiipeää polvelle, lapsuusajat palautuvat mieleen.

- Usein ajattelen, että kun itse en voinut koskaan olla isän polvella, haluan nyt olla tukena ja hyvitellä lapsenlapsia, olla heille elämän esimerkkinä.

Lähteet: YLE Etelä-Savo