Tähtihetki perjantaina 3.12.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä elokuvat Kun silmäni mä auki saan, Kangastuksia ja Rare Exports.

Aamu-tv
Poroteurastamo Korvatunturin kupeessa
Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu antoivat tällä viikolla tähtiä muun muassa Rare Exports -elokuvalle.

Rare Exports

Tarmo Poussu

Joulupukki puree ja lyö, varoitti jo M.A. Numminen laulussaan. Tänä jouluna vanhalla punanutulla on vielä ilkeämmät kepposet mielessään - ainakin, mikäli on uskomista syksyn omaperäisimpään kotimaiseen elokuvaan Rare Exports.

Jalmari Helanderin kirjoittama ja ohjaama Rare Exports perustuu saman tekijän kahteen lyhytelokuvaan, jotka ovat saaneet huomiota useilla kansainvälisillä elokuvajuhlilla ja erityisesti You Tubessa, jossa ne ovat keränneet yhteensä yli miljoona katselua.

Elokuvan idea on yksinkertainen ja nerokas. Entä jos se oikea ja alkuperäinen Joulupukki ei olisikaan lapsille lahjoja tuova punanuttu, vaan tuhmia lapsia - siis meitä kaikkia? - armotta rankaiseva pirulainen? Ja entä jos hänet olisi satoja vuosia sitten haudattu Korvatunturin uumeniin, josta hän on ylösnouseva, mikäli joku hänen rauhaansa häiritsee?

Rare Exports on supisuomalainen sekoitus kauhufantasiaa, hurttia huumoria ja ehtaa äijäenergiaa. Sen päähenkilöt ovat pientä porojen teurastamoa Lapissa pitävä Rauno (Jorma Tommila) ja hänen noin kymmenvuotias poikansa Pietari (Onni Tommila). Tärkeätä roolia tarinassa esittävät myös Raunon työtoverit (Tommi Korpela, Rauno Juvonen) sekä Pieterin paras kaveri (Ilmari Järvenpää).

Helanderin elokuva tasapainoilee taidokkaasti oikean kauhuelokuvan ja leikkimielisen fantasiakomedian ohuella rajaviivalla. Kaikkia tarinansa herättämiä lupauksia se ei täytä, mutta näin se tulee tahtoen tai tahtomattaan pedanneeksi mahdollisuuden tuleville jatko-osille.

Nykypäivän fantasialeffoissa niin olennaisia digitehosteita Rare Exportsissa käytetään säästeliäästi, mutta onnistuneesti. Mainiota työtä pääosissa tekevien suomalaismiesten ja -poikien lisäksi on mainittava virolaisen Peeter Jakobin aidosti hyytävä roolityö pahana pukkina.

Rare Exports on suomalainen elokuva, joka tulee takuuvarmasti menestymään maailmalla. Samalla se tekee sen, missä edes Niilo Tarvajärvi ei aikoinaan onnistunut. Se todistaa maailmalle lopullisesti, että Joulupukki on kotoisin Suomesta.


Satu Linnapuomi

Yhdistetään klassinen jännitysjuoni sekä perinteinen lastensatu. Tuloksena on vinoutunut ja ennennäkemätön tarina Rare Exports. Totutun kuvaston ja mielikuvien heittäminen päälaelleen toimii erinomaisesti. Toki tässä viitataan vanhaan suomalaiseen Nuuttipukki-perinteeseen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helander on tehnyt omannäköisensä elokuvan, jolle povataan nyt kansainvälistäkin menestystä.

Rare Exports on hyvän näköistä elokuvaa. Kuvaaja Mika Orasmaa (joka on muuten kuvannut myös mm. Joulutarinan) osaa hommansa. Myös kuvauspaikat Norjan Lapissa on taiten valittu. Leffassa nähdään hykerryttävän hienoja kohtauksia, kuten tonttujen metsästys porojen lailla. Jännitys pysyy yllä hienosti etenkin kohtauksessa, jossa pukki on vasta saatu satimeen. Yksi selkeä virhe käsikirjoituksessa kuitenkin mielestäni on: Tommi Korpelan esittämä isä ei ole lainkaan huolestunut, vaikka hänen Juuso-poikansa on kadonnut ja tilalle laitettu olkinukke. Kyllä kai karskikin mies tätä hiukan hätkähtäisi! Aikuisnäyttelijöiksi on valittu kirveellä veistetyn näköisiä miehiä, kuten Korpela ja Jorma Tommila, jotka tekevät takuuvarmaa työtä. Valitettavasti lapsinäyttelijät olisivat ehkä tarvinneet hiukan kokeneempaa ohjausta.

Rare Exportissa ei ole yhtä ainoaa naista. Helander itse selittää asiaa sillä, etteivät miehet tekisi typeryyksiä, jos naisia olisi paikalla. Itse taas ajattelen naisten poisjättämisen erinomaiseksi ratkaisuksi, sillä se korostaa omituista lappalaistunnelmaa. Naiset ovat lähteneet etelään. Miehet ovat jääneet omaan erikoiseen maailmaansa.

Kangastuksia

Tarmo Poussu

Kanadalaisen elokuvan nuori lupaus, vasta 21-vuotias Xavier Dolan on kirjoittanut ja ohjannut jo toisen pitkän elokuvansa. Hänen esikoisensa I Killed My Mother herätti huomiota Cannesin festivaaleilla viime vuonna ja tuore Kangastuksia sai ensiesityksensä samalla forumilla tänä vuonna.

Kuten esikoisessaan, Dolan näyttelee Kangastuksissa myös yhden pääosista. Hän esittää Francis-nimistä homoseksuaalia älykköä, jonka paras ystävä on runoutta, teatteria ja vintage-vaatteita harrastava Marie (Monia Chokri).

Elokuvan kolmas päähenkilö ja melko niukaksi jäävän tarinan katalysaattori on vaalea, androgyyni Nicolas (Niels Schneider), johon sekä Francis että Marie ihastuvat. Omasta viehätysvoimastaan erittäin tietoinen Nicolas flirttailee vuoroon kummankin kanssa, mutta pitää todelliset tunteensa sisällään.

Vaikka elokuva rakentuu eräänlaiseksi kolmiodraamaksi, se ei ole varsinainen rakkaustarina, vaan alkuperäisen nimensä mukaisesti kertomus kuvitellusta rakkaudesta tai rakkauden harhoista. Sen päähenkilöt etsivät ja kaipaavat rakkautta, mutta eivät pysty tunnistamaan sen paremmin omia kuin läheistensä todellisia tunteita.

Dolanin elokuva on visuaalisesti yhtä huoliteltu ja tyylitetoinen kuin sen kuvaamat ihmiset. Tarinaa siinä ei paljon ole eikä sen ihmiskuvaus yllä kovinkaan syvälle.

Paikoin tyhjäkäyntiseltä tyyliharjoitelmalta tuntuva elokuva kantaa liiankin ilmeisiä vaikutteita hongkongilaisen Wong Kar Wain runollisista rakkauselokuvista. Myös Jean-Luc Godardin varhaistyöt kuulunevat ohjaaja Dolanin suosikkeihin.


Satu Linnapuomi

Elokuvan Kangastuksia ohjaaja Xavier Dolan on 20-vuotias. Tai on oikeastaan väärin sanoa ohjaaja, sillä hän on myös käsikirjoittanut, leikannut ja puvustanut elokuvan, ja näytteleepä vielä yhden päärooleista, Francisin. Ei hullummin mieheltä, joka on juuri karistanut ”-toista”-lopukkeen ikävuosistaan.

Tiettyä epäkypsyyttä elokuvassa on. Se on vähän ylimielinen, kuin olisi keksinyt kaiken ensi kertaa, samoin kuin 18-vuotiaat jotka kuvittelevat olevansa juuri nyt älykkäimmillään ja ihastuttavimmillaan. Mutta suurimmaksi osaksi Dolan on hurmaavan heittäytyvä, omannäköiseen tyyliinsä luottava, kokeileva ja hetkistä kaiken irti ottava. Hänen visuaalinen maailmansa on upea, tyylikäs ja värikäs, ja hänen hidastusten käyttönsä häpeilemätöntä. Rakastuin elokuvaan viimeistään siinä kohdassa, kun italiankielinen kappale Bang Bang soi täysillä, ja Francis ja Marie (Monia Chokri) lähestyivät hidastetusti baaria, jossa tulisivat tapaamaan heidän päänsä pyörälle panneen Nicolaksen (Niels Schneider). Bang Bang nouseekin elokuvan avainkappaleeksi sillä se soi leffan aikana kokonaiset kolme kertaa. Biisi on muuten myös esimerkiksi Kill Billistä tuttu, tosin englanninkielisenä.

Parikymppiset fashionistat leffan päähenkilöinä voi tuntua pinnalliselta valinnalta, mutta itse asiassa Kangastuksia käsittelee hyvin raikkaalla ja koskettavallakin tavalla kolmiodraamaa, joka on kaukana totutunlaisesta. Kaikesta näkee, että ohjaaja on itsekin osa sitä maailmaa, jota hän kuvaa. Leffan päähenkilöiden tyyli-ikoneina ovat James Dean ja Audrey Hepburn, mikä tuodaan selvästi esille. Vaikutteita on otettu myös Pedro Almodóvarin elokuvista. Tuleepa Sofia Coppolan Maria Antoinettekin mieleen elokuvan herkullisuudesta. Uskon, että tämän teoksen myötä Xavier Dolan siirtyy itse vaikutteiden antajien puolelle.

Kun silmäni mä auki saan

Tarmo Poussu

Kahden ihmisen luvaton rakkaus on aihe, joka ei koskaan vanhene. Italialaisen Silvio Soldinin ohjaama Kun silmäni mä auki saan sijoittaa maailman vanhimpiin lukeutuvan tarinan nykypäivän Milanoon.

Elokuvan päähenkilöt ovat tavallista toimistotyötä tekevä Anna (Alba Rohrwacher), joka asuu yhdessä pulskan ja hyväluontoisen Alession kanssa, sekä duunari Domenico (Perfancesco Favino), joka on naimisissa ja kahden pienen lapsen isä. Anna ja Domenico tuntevat vetoa toisiinsa heti ensisilmäyksellä eivätkä osaa tai halua kääntää kiusaukselle selkäänsä.

Soldini hahmottaa päähenkilöittensä elämänpiirin tarkasti ja realistisesti. Molemmilla on ongelmansa, mutta kummallakaan ne eivät näytä liittyvän huonoon parisuhteeseen. Silti pääparin kiihkeät lemmenhetket, joita Soldini kuvaa rehellisesti ja kursailematta, välittävät tunteen jostain arvokkaasta ja ainutlaatuisesta.

Elokuva ei tarjoa helppoja ratkaisuja sen paremmin katsojalle kuin päähenkilöilleen. Yhtäältä Anna ja Domenico ovat kuin luotuja toisilleen, mutta toisaalta heidän rakkautensa tuntuu vaativan liian suuret verot särkyneinä koteina ja sydäminä.

Elokuvansa loppuvaiheita Soldini venyttää tarpeettomasti, mutta kokonaisuutena Kun silmäni mä auki saan on vahva rakkauselokuva aikuisille.


Satu Linnapuomi

Kun silmäni mä auki saan on alkuperäiseltä nimeltään Cosa voglio di più eli ”Mitä vielä haluan”. Pepe Willbergin biisin sanat nimenä voivat tuntua kummalta käännökseltä, mutta sanat Cosa voglio di più ovat italialaisen tunnetun muusikon Lucio Battistin kappaleesta Anna. Siinä lauletaan, että ”Olet ihan oikeassa, mitä vielä haluan, minulla on työ, minulla on talo --- haluan Annan”. Juuri tästä elokuvassakin on kyse. Päähenkilöllä –nimeltään tietysti Anna- on sinänsä kaikki hyvin, kiltti, rakastava mieskin, Alessio, mutta hän haluaa jotakin muuta. Hän haluaa Domenicon.

Vaikka kyseessä onkin eräänlainen kolmiodraama, niin ohjaaja Silvio Soldini ei tyydy tähän. Oikeastaan ei ole niin merkityksellistä, onko Annan ja Domenicon rakkaus aitoa. Merkityksellistä on se, että mahdollinen rakkaus ei saa mahdollisuutta. Sekä Anna että Domenico tulevat tavallisista perheistä, joissa raha on hyvin tiukalla. Arki tulvii ympärillä kaikkine vaatimuksineen. Päähenkilöt ovat koko ajan kädet täynnä töitä: kylpyhuonetta uusitaan, toimistotöitä tehdään, ruokaillaan ystävien kanssa. Uusi suhde tarvitsisi aikaa jota päähenkilöiden elämässä ei ole. Viipyileviä laiskotteluhetkiä ei nähdä.

Syksyllä Suomessa sai ensi-iltansa toinenkin italialaiselokuva kielletystä rakkaudesta, nimeltään Rakkautta italialaisittain. Sen kuvaamalla yläluokalla sitä aikaa vasta olikin. Ei tarvinnut huolehtia arjesta. Kyseinen elokuva jätti minut kaikin puolin kylmäksi, ja siihen verrattuna Kun silmäni mä auki saan onkin tiukasti kiinni elämässä. Henkilöiden tunteet ja ajatukset voi elää mukana ja heihin voi kiinnittyä. Annaa esittävä Alba Rohrwacher tekee vakuuttavan tarkkaa työtä ja kemia hänen ja Domenicoa esittävän Pierfrancesco Favinon välillä toimii mainiosti.