Sananen - Viisitoista kesää mä häntä ihailin

Joulupukkia tässä odotetaan. Paineet kyllä kasvavat. Saa olla aika karismaattinen ja kiehtova persoona tämä Father Christmas, sillä niin hienoja miehiä meiltä on viime aikoina otettu alta pois. Kesällä lähti Tabermann, nyt Kari Tapio. Aitoja hengen puhaltajia. Niitä ei ilmesty liikaa.

Kari Tapio
Mikko MaasolaYLE Keski-Suomi/Riikka Pennanen

Meissä suomalaisissa asuu sisällä outoa surumielisyyttä, suuntaamatonta kaihoa ja syvää hiljaista ymmärrystä. Kyllä me tiedämme mille kannattaa ruveta. Tiedämme miten paljon rakastamme, mutta emme sano. Siksi juuri me tarvitsemme tulkkeja. Syvää luottamusta herättäviä hahmoja, jotka ovat puhemiehiä, viestintuojia, meidän ja rakkauksiemme välillä. Niin kuin Kari Tapio. Hän lauloi kaiken. Meidän edestämme.

Ihminen tunnistaa helposti aidon asian. Sitä voi olla vaikea määritellä, sen vain tunnistaa. Kai sen voi sanoa niinkin, että kun taiteilija on tinkimättömästi itselleen rehellinen hän voi odottaa saavuttavansa aidon kosketuspinnan ihmisten kanssa. Jos on suotu sellainen ääni kuin Kari Tapiolle, niin on viisautta ymmärtää, että se on lahja jolla voi antaa ihmisille hyvää. Tämä hyvä ei koskaan häviä. Niin kuin me häviämme.

Suurten ikäluokkien mies, Kari Tapio, oli paitsi mestarilaulaja, myös mestaritarinankertoja. Jo television kautta hämmentävän tutun oloinen, todellisempi kuin naapurin mies. Isä-tyyppinen hahmo, joka joi vähän liikaa, mutta joka oli itkuun asti lempeä ja sanoissaan viisas. Sellainen mies, joka kertoi vilkkuvilla silmillään tarinaa jonka pääsisältö oli se, että täällä pitää uskaltaa elää. Sellainen mies ei tuoksu viimepeleissä viinalta ja tupakalta, vaan yöltä - tähdiltä ja lupauksilta.

Moni on jo keskustelupalstoilla todennut, ettei tuommoisia enää nykyään synny. Tähtiä, joilla on paitsi iso ääni, myös iso tarina. Tarina, josta tiedämme suonenjokisen pikkupojan resuisine kenkineen, mäkisukset, kirjapainon aamu-unisen haaveilijan, liian pienet takit, liian monet kossuvissyt, uniongelmat, hyvät vitsit, ymmärtävän vaimon ja raukean hahmon piipun savun takana. Muistamme jopa lempeyden, jolla mies kuopsutti koiraansa. Kari Tapio ei ollut moderni mies. Aitous ei ole modernin ajan keksintö.

Voiko Antti Tuiskusta tulla tarina, jonka tarvitsemme ? Tai Chisusta ? Vai onko sielumme nuohoominen tulevaisuudessa kirjailijoiden hommaa ? Tarvitsemmeko jatkossa entistä kipeämmin Mikko Rimmistä ja kumppaneita ? Kyllä varmastikin. Ei tässä tartte huolestua, vaikka oikeiden taiteilijoiden leipä onkin monesti tiukassa.

Kari Tapiosta näki kauas, että ihminen on instrumentti. Niin tavallinen ja samalla niin vaikuttava. Välikappale, joka soi ja saa myllerryksiä aikaan. Musiikin vaikutuksessa meihin riittää vielä tutkimista, mutta kyse on myös tunteista. Sisällä myllertää kuin tulivuoren nielussa ja parhaassa tapauksessa saamme jotain ulos. Niin, että muutkin tietäisivät. Jos ihmisen tehtävä ei ole kaiken kuonan alla vaalia kauneutta, hentoa liekkiä ja sitä itselle arvokasta, niin mikähän se sitten on. Ei kai ainakaan moottoriurheilu.

Jokainen meistä on tarina. Ja tarina on aina kertomisen ja kuuntelemisen arvoinen. Jos ei nyt heti tule sellaista tarinankertojaa kuin Kari Tapio, niin hän levyltä meitä tästä muistuttakoon. Meissä on inhimillisiä piirteitä ja puutteita ja saakin olla. Eikä meistä taida tulla koskaan yhtä hyviä laulajia kuin tuo edesmennyt. Mutta sen opin voisi ottaa, että tekisi töitä tunteiden ilmaisemiseksi. Ponnistelisi ja joskus rakkauden huikasta rohkaistuneena löytäisi halun sanoa toiselle jotain hyvää ja lohduttavaa.