Tähtihetki perjantaina 10.12.

Tähtihetken juontajina toimivat Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu. Tällä viikolla esittelyssä olivatelokuvat Skyline, Machete ja The Town.

Kaksi poliisiunivormuihin sonnustautunutta miestä kävelee vihreäseinäisessä parkkihallissa.
Satu Linnapuomi ja Tarmo Poussu antoivat tällä viikolla tähtiä muun muassa The Town -elokuvalle.

The Town

Tarmo Poussu

Näyttelijä Ben Affleck tuntuu saavan kameran takana aikaan parempaa jälkeä kuin sen edessä. Jo miehen esikoisohjaus Gone Baby Gone yllätti synkällä tarinallaan ja sosiaalisella realismillaan. The Town jatkaa osin samalla linjalla, vaikka sen käskirjoitus turvautuukin hieman sovinnaisempiin ratkaisuihin.

The Town on gangsterielokuvien klassista kaavaa mukaileva jännitysdraama suurta keikkaa valmistelevasta rikollisryhmästä ja heitä jäljittävästä poliisista (Jon Hamm). Affleck esittää koplan johtajaa, joka joutuu pohtimaan omia valintojaan uudemman kerran rakastuessaan ryöstämänsä pankin johtajattareen (Rebecca Hall).

Nykypäivän Bostoniin sijoittuva leffa hahmottaa elävästi myös rikollisten arkea, joka ei niinkään paljon poikkea tavallisen keskiluokkaisen perheen elämästä. Tarpeettomasti paisutelluissa toimintakohtauksissa elokuvan realistinen ote lipsuu, mutta sen henkilöt pysyvät silti uskottavina.

The Hurt Lockerissa läpimurtonsa tehnyt Jeremy Renner näyttelee pätevästi rikollisryhmän kuumakallea. Pete Postlethwaite ja Chris Cooper tekevät mieleenpainuvat sivuroolit veteraanirikollisina. Blake Livley tekee erinomaisen sivuroolin päähenkilön entisenä naisystävänä.


Satu Linnapuomi

Paremmin näyttelijänä tunnettu Ben Affleck siirtyi ohjaajan pallille jo vuonna 2007 ohjatessaan elokuvan Gone Baby Gone. Hänen taitojaan vielä epäilleet joutuvat viimeistään nyt The Townin myötä myöntämään, että Affleckista on kuoriutunut erinomainen ohjaaja, joka osaa säilyttää jännitteen, luoda intensiivisiä ihmissuhdetilanteita ja pitää hyppysissään toimintakohtaukset.

Nämä kaikki kehut pätevät kahteen kolmasosaan The Townin kestosta. Harmi kyllä viimeinen kolmannes lässähtää tavanomaisuuksiin. Affleck on toiminut elokuvassa myös toisena käsikirjoittajana, ja päähenkilöiden Dougin (Affleck) ja Clairen (Rebecca Hall) suhteen kehittely on luontevaa ja uskottavaa. Loppupuolella Claire kuitenkin melkein unohdetaan puoleksi tunniksi ja yhtäkkiä fokuksessa onkin vain ”viimeinen keikka” ja toiminta sen ympärillä. Tuon toiminnan myötä elokuva hylkää rakenteelliset ja juonelliset periaatteensa ja ennen kaikkea Doug hylkää omat periaatteensa. Ja näiden myötä elokuvan kiinnostavuus menetetään lähes kokonaan.

Aivan loppumetreillä elokuva saadaan taas kerittyä kokoon, kun palataan Dougin ja Clairen suhteen äärelle. Ilman suhteettomiin mittoihin paisuvaa toimintajaksoa The Town olisi oikein kiinnostava elokuva Bostonin Charlestownin kasvateista, erilaisten maailmojen kohtaamisista ja elämänmittaisista valinnoista. Ehkäpä ensi kerralla on täysosuman aika, Ben!

Machete

Tarmo Poussu

Veri roiskuu ja päitä putoilee Roberto Rodriguezin uutuudessa tahtiin, jonka rinnalla Quentin Tarantinon Kill Bill -saagakin taitaa kalveta. Sekaan Machete heittää vielä tuhdin annoksen kiusoittelevaa erotiikkaa ja Hollwoodin moraalikoodeja uhmaavaa alastomuutta.

Machete on loogista jatkoa Rodriguezin uralle, jolla hurtin huumorin ja roisin väkivallan värittämät toimintapätkät vuorottelevat lapsille tehtyjen seikkailuleffojen kanssa. Erityisen läheistä sukua se on Tarantinon ja Rodriguezin ohjaamalle elokuvaparille Deathproof ja Planet Terror, johon tehdystä feikkitrailerista se onkin saanut alkunsa.

Lukemattomissa pienissä konnanrooleissa marinoitu Danny Trejo esittää Macheten nimihenkilöä: viidakkoveitsiä ketterästi käyttelevää meksikolaista ex-poliisia, joka Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla joutuu sotajalalle niin huumekauppiaiden ja korruptoituneiden poliitikkojen kuin oman käden oikeutta käyttävien rajavartijoidenkin kanssa.

Rodriguezin leffa entisöi rakastavasti 1960-70-luvuilla tehtyjen roskaelokuvien henkeä ja estetiikkaa - aina filmiin tarkoituksella tehtyjä naarmuja myöten. Liioittelua ja tietoista ironiaa käyttäen Rodriguez vuolee roskasta, jos ei nyt taidetta, niin ainakin hervotonta viihdettä, jonka pariin ei tosikoilla tai moralisteilla ole mitään asiaa.

Kieroutuneella tavallaan varsin viihdyttävän elokuvan keskeisissä naisrooleissa kehräävät Jessica Alba ja Michelle Rodriguez. Konnakaartia komistavat Robert De Niron, Don Johnsonin ja Steven Seagalin kaltaiset veteraanit. Ja tekeepä Lindsay Lohankin hauskasti itseironisen roolin mahtimiehen hutsumaisena tyttärenä.


Satu Linnapuomi

Nyt on roolitus kohdillaan. Karunnäköinen voimakimppu, lukuisista sivuosista tuttu entinen linnakundi ja huumeaddikti Danny Trejo loistaa pääosassa Machetena, ja muissa rooleissa nähdään muun muassa Jessica Alba, Robert De Niro ja Steven Seagal tekemässä asioita joita heidän ei ensimmäiseksi olettaisi tekevän. Mahtavaa, ohjaajat Robert Rodriguez ja Ethan Maniquis! Leffan naiset eivät toden totta ole sivustakatsojia, vaan Jessica Alba ja Michelle Rodriguez ottavat tilan haltuun ja ampuvat ja potkivat siinä missä miehetkin, tosin paremmin. Itse Machete on tietysti täysin voittamaton, mies, joka vastaa ainakin sataa tavallista tallaajaa.

K-18 ikärajan saaneen Macheten voi nähdä B-luokan splätterinä, sillä onhan se täynnä verta ja irtojäseniä ja käytetäänpä siinä ihmisen suolta köytenäkin. Vastenmielistä katsottavaa, ehdottomasti. Itse näen Macheten kuitenkin B-luokan leffoista tyylinsä lainanneena terävänä yhteiskuntakritiikkinä. Elokuvan väkivalta on parodisoitua ja samoin laittomiin maahanmuuttajiin liittyvä juoni vedetään aika lailla yli. Elokuvan tekijät ovat tehneet liioittelusta omannäköistään ja omalla tavallaan puhuttelevaa taidetta. Pitkällekin viety liioittelu saattaa olla tulevaisuuden todellisuutta, ja Machete onnistuu ainakin herättämään ja ravistelemaan. Elokuvassa laittomat maahanmuuttajat ovat ihmisriistaa ja valtaapitävät korruptoituneita kierolaisia. Aihe on yhteiskunnallisesti kuumaa kamaa. Ja kaikki tämä siis toimintaroiskinnalla kuorrutettuna.

Skyline

Tarmo Poussu

Joskus on pakko ihmetellä, miten surkeimmatkin Hollywood-tuotokset voivat päästä Suomessa valkokankaalle. Samaan aikaan kasvava osa niin amerikkalaisesta indie-tuotannosta kuin koko muun maailman parhaista leffauutuuksista jää maassamme tyystin vaille levitystä tai joutuu tyytymään vain dvd-julkaisuun.

Skyline on tarinaltaan umpihölmö ja toteutukseltaan säälittävä tieteisjännäri avaruusolentojen hyökkäyksestä Los Angelesiin. Sen päähenkilöt ovat pilvenpiirtäjän luksusasunnossa bilettäneitä nuoria aikuisia, jotka enimmän aikaa kiistelevät siitä, pitäisikö heidän paeta vai jäädä kämppään piileksimään. Välillä he kurkkivat ikkunasta tai katolta, miten alienien hyökkäys etenee.

Skyline ei palkitse katsojaa edes lajityypin tavanomaisella tehostesirkuksella näyttävine räjähdyksineen. Sen ufot tyytyvät suuntaamaan maahan suuria sinisiä valopylväitä, jotka imaisevat sisäänsä jokaisen niitä kohti katsovan. Valitettavasti puisevien päähenkilöiden kämpässä on tiiviit kaihtimet, joten heidän seurastaan joutuu kärsimään leffan loppuun saakka.

Elokuvan ovat esikoisenaan ohjanneet isojenkin Hollywood-tuotantojen digitehosteita työstäneet veljekset Colin ja Greg Strause. Ilmeisesti kukaan ei ole kertonut heille, että tehosteiden lisäksi elokuvanteossa kannattaisi kiinnittää huomiota sellaisiin seikkoihin kuin tarina, näyttelijät ja henkilöhahmot.


Satu Linnapuomi

Erikoistehostemiehet heiluttaa. Veljekset Strause osaavat eittämättä tehosteiden käytön noin teknisesti, mutta sisällöllisesti heillä on ohjaajiksi vielä pitkä matka. Kun myös käsikirjoittaja Joshua Cordes on efektimies, niin lopputuloksena Skyline on hienon näköinen mutta muuten täysin tumpelo ja vaivaannuttava elokuvayritelmä, jota tuskin edes kohderyhmä, noin 13-vuotiaat pojat, ottaa omakseen.

Juonirakennelma on kuin tuhanteen kertaan nähdyistä teinikauhufilmeistä, joissa joukko nättejä nuoria pakenee milloin mitäkin, ja yksi toisensa jälkeen kuolo kohtaa kaverukset. Tämänkertainen peto on avaruusoliot ja heidän sininen valonsa. Kuten perinteiseen kaavaan kuuluu, naiset ovat passiivisia kirkujia, miehet tehokkaita sankareita (vaikka eivät hekään sillä pitkälle pötki). Yksi huvittavimmista hetkistä nähdään, kun eräs päähenkilöistä pistää tupakiksi. Siitäkös tarinan viaton ja hyvä nainen, raskaana oleva Elaine (Scottie Thompson) pillahtaa lähes itkuun. Maailman tuhon keskellä savu on niin paha juttu, että pakkohan se rööki on sitten tumpata! Suurimmaksi osaksi leffa on tavattoman tylsä, mutta loppuratkaisu on jo koomiseksi kääntyvä (tahattomasti, tietenkin). Uhkaavista ennusmerkeistä huolimatta toivon, että säästymme sentään jatko-osalta.