Postia pappi Jaakobille on harras ja humoristinen elokuva armosta

Klaus Härön ensimmäinen kokonaan suomenkielinen elokuva, Postia pappi Jaakobille, on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen elokuva.

kulttuuri
Näyttelijät  Kaarina Hazard ja Heikki Nousiainen elokuvassa Postia pappi Jaakobille.
Kinotar Oy

Elokuvan alussa murhasta elinkautista istuva Leila Steen (Kaarina Hazard) armahdetaan. Hän ryhtyy vastahakoisesti syrjäisen pappilan sokean isännän Jaakob Ljuban (Heikki Nousiainen) avustajaksi. Pappi Jaakob pitää elämäntehtävänään vastata ihmisten lähettämiin kirjeisiin, Leilan mielestä työ on potaskaa.

Kahden paatuneen ihmisen, maallikon ja uskonmiehen, kohtaamisesta syntyy vähäeleinen draama, joka ei yllätä juonellaan. Kaksi erilaista maailmankuvaa törmää ja sen seurauksena jonkin on muututtava.

Postia pappi Jaakobille on Klaus Härön neljäs elokuva ja ensimmäinen kokonaan suomenkielinen. Ohjaajan aikaisemmat työt, Näkymätön Elina (2002) ja Äideistä parhain (2005), joutuivat aikanaan suonsilmään keskustelussa elokuvan kansallisuudesta. Esikoiselokuva Elina jopa diskattiin kotoisten Jussi-palkintojen jaosta, sillä liian suuri osa sen tekijöistä ja rahoituksesta tuli Ruotsista.

Pääasiassa ruotsalaisin voimin tehdyn elokuvan Uusi ihminen (Den nya människan 2006) jälkeen tuhlaajapoika on palannut Suomeen. Postia pappi Jaakobille sijoittuu kesäiseen maalaispappilaan, romantisoituun menneisyyteen muutaman vuosikymmenen taa. Pappilassa on heinittynyt pihanurmi, verkkainen elämänmeno ja sitä jäsentämässä postia polkupyörän kanssa jakava kusti (Jukka Keinonen).

Elokuvan jokainen yksityiskohta on harkittu ja hallittu. Tyylissä on tunnistettavia piirteitä Härön aikaisemmista elokuvista. Äideistä parhaimman Skoonen alavat pellot ovat vaihtuneet nyt maaseutuun jonnekin nykyisen ruuhka-Suomen liepeille, mutta kuvaustyyli on yhtä klassisen kaunista. Postia pappi Jaakobille -elokuvan hivelevän kaunis pianomusiikki voisi sekin yhtä hyvin olla Härön aikaisemmista teoksista.

Ohjaajan tyyli on tunnistettava jo siitä syystä, että se on suomalaiselle elokuvalla tavattoman epätrendikäs, suorastaan vanhanaikainen. Härö hämmentää hartaista aineksista elämänmyönteisen ja lämpimän elokuvan, mikä ei äkkiseltään istu suomalaiseen mielenmaisemaan.

Pääsiäiselokuva ansaitsee yleisönsä

Postia pappi Jaakobille oli alun perin tarkoitus esittää televisioelokuvana pääsiäisajan ohjelmistossa. Levittäjän toivomuksesta elokuva päätyy pääsiäisen alla teatterikierrokselle. Teemojensa kautta se liittyy luontevasti kirkkovuoden suurimpaan pyhään.

Elokuvassa on ainekset sitten aikanaan vuoden katsotuimpaan kotimaiseen tv-elokuvaan. Toisen pääosan esittäjän kautta se linkittyy 1990-luvun televisiohittiin Liian paksu perhoseksi. Sisko Istanmäen ohjaamassa tv-elokuvassa Kaarina Hazard teki suvereenin näyttelijäsuorituksen Pohjanmaan pienen kyläkaupan myyjänä. Suoritus osui kansaan ja upposi sen lähimuistiin.

Tällä kertaa Kaarina Hazard on saanut vertaisensa vastanäyttelijän. Heikki Nousiainen on sokeana pappina riipaisevan uskottava. Molemmat istuvat rooleihinsa luontevasti ja kahden näyttelijän varaan rakentuva draama kantaa elokuvan loppuun asti.

Aikaisempien elokuvien tapaan Klaus Härö on tarttunut jälleen suureen teemaan. Leila on vapautettu elinkautisesta vankeusrangaistuksesta eikä itsekään tiedä miksi. Kristinuskon jargonilla kyse on armosta, Leila on saanut syntinsä anteeksi pyytämättään.

Jumalan välikappaleeksi itsensä kokeva pappi Jaakob horjuu uskossaan ja alkaa epäillä elämäntehtäväänsä.

Kahden maailmankuvan törmääminen ei käy kivuttomasti. Armon ja sovituksen suurista ja vakavista teemoista huolimatta elokuvassa on huumoria, humaania ymmärrystä sen päähenkilöitä kohtaan. Elokuva leikittelee uskonnon käsitteillä ja merkityksillä sortumatta saarnaamiseen.

Suomalaisen elokuvan onneksi Postia pappi Jaakobille on päätynyt valkokankaille. Elokuva sai ensi-iltansa tammikuussa Göteborgin elokuvajuhlilla, jolloin sitä ylistettiin amerikkalaista viihde- ja elokuva-alan lehteä Varietyä (siirryt toiseen palveluun) myöten. Ansaittu alku lahjakkaan työryhmän koskettavalle elokuvalle.

Lähteet: Saija Kivimäki / YLE Uutiset