Kolumni: Palaavatko hihat?

Ismo Alanko huutaa taas radiossa ilmoille sen mikä keväässä on parasta. Jokainen kevät tuntuu ensimmäiseltä. Valitettavasti tuskainen luontoihminen kuulee ensimmäisessä aina viimeisen. Ei kai tämä ole ensimmäinen kevät kun hihat eivät palaa? Tätä kysymystä täytyy vähän selittää.

linnut
Hiirihaukka (Buteo buteo) lennossa.
Pekka Malinen

Seisoin taannoin lintutornissa vieressäni rengastaja. Katselimme etelään ja odottelimme järven päälle jotakin johon voisi kaukoputkensa tarkentaa. Kevään ensimmäinen hiirihaukkakin oli minulta vielä näkemättä. Totesin tämän rengastajalle, joka alkoi surullisena kertoa edellisenä kesänä tarkistamistaan pesistä. Moni oli jäänyt tyhjäksi.

Alettiin pohtia. Mitä on tapahtunut takavuosien yleisimmälle petolinnulle? Sille joka oli monessa paikassa ainoa taivaalla kaarteleva pitkäsiipi. Ei oikein päästy mihinkään. Ympäristönmuutokset talvehtimispaikoilla, pyssymiehet muuttomatkoilla, metsien pirstoutuminen Suomessa, salaojitetut pellot... Moni laji oli vähentynyt näiden takia, mutta tähän asti hihat olivat pärjänneet.

Vanet, vässyt, argarit ja hihat. Linnut ovat rakkaita lapsia. Niillä on paljon nimiä. Lintuharrastajat ovat antaneet omansa, joskus latinalaisen nimen, joskus jonkin muun asian pohjalta. Hiirihaukat ovat hihoja. Se sopii sekä linnun nimen että hahmon puolesta paremmin kuin hyvin. Rakkaita ovat. Meiltä näyttävät vain puuttuvan keinot osoittaa tuota rakkautta.

Mutta onhan sentään osattukin. Tinnut eli tuulihaukat on saatu jotenkin pärjäämään laittamalla pönttöjä latojen seiniin. Merikotkille syötettiin sianruhoja pahimman ympäristömyrkkykauden yli. Nyt haleilla menee aika hyvin. Merikotkia on enemmän kuin pitkään aikaan. Mutta mitä tekisimme hihojen hyväksi? En oikein keksi. Veisin niille hiiriä, jos se auttaisi.

No, toivottavasti hihojen alamäki on ollut väliaikaista ja hienot linnut palaavat tänä keväänä taas pesilleen. Niiden pitkäsiipisiä hahmoja ja kauas kantavia kiljahduksia on talven jälkeen ikävä.