Kenen syy?

Syveneekö talouden taantuma lamaksi kuten 90-luvun alussa? Kuinka vaikea ensi vuodesta tulee? Ja kenen syytä tämä kaikki oikeastaan on?

Kotimaa
Nainen tarkastelee pörssikäyrää Lontoon pörssissä
EPA/Andy Rain

Siinä kysymyksiä, joita esitetään päivittäin lomautus- ja irtisanomisuutisten lomassa. Hyviä vastauksia kuulee vähemmän. Useimmat niin sanotut asiantuntijatkin joutuvat tunnustamaan tietämättömyytensä. Tulevaisuus on arvausten varassa, mutta historiasta voi päätellä jotain.

Vaikeina aikoina etsitään aina syyllisiä. Syntipukin löytäminen helpottaa kummasti oloa. Onpahan edes joku, jota sättiä, kun maailma ympärillä luhistuu. Edellisen laman aikana säästöpankkikriisin syyllisiä jahdattiin oikeuteen asti. Kansa tosin taisi ajatella, että tuomiolle vietiin narrit herrojen sijasta, mutta saatiinpahan joku syyllinen sillekin kriisille ja kirjan kannet kiinni.

Clinton pani alkuun lainojen syytämisen

Tällä kertaa ollaan visaisemman haasteen edessä. Käsillä on maailmanlaajuinen taloustaantuma, jonka syntymisen syistäkään ei ole täyttä selkoa, saati sitten syyllisistä. Epäiltyjen lista on joka tapauksessa pitkä.

Aloitetaan vaikka presidentti Bill Clintonista.

Clintonin yhtenä tavoitteena oli ulottaa amerikkalainen unelma kaikkiin kansankerroksiin. Hän halusi, että vähemmistöt ja vähävaraiset pääsisivät myös osallisiksi omistamisen autuudesta. Clintonilta lähti kymmenisen vuotta sitten reipas ohjeistus asuntoluotottaja Fannie Maelle. Koko kansan oli väriin tai varallisuuteen katsomatta päästävä nauttimaan omistusasumisen ihanuudesta. Fannie Mae ja toinen valtion takuulla toimiva luotottaja Freddie Mac tekivät työtä käskettyä ja miljoonat uudet perheet liittyivät asuntovelkaisten kasvavaan joukkoon. Paljon puhuttu ja sittemmin paheksuttu subprime-markkina oli syntynyt.

Seuraavana listalle voisi nostaa Yhdysvaltain keskuspankin entisen pääjohtajan Alan Greenspanin. Hänen ansiostaan rahaa oli tarjolla liikaa, liian pitkään ja liian halvalla. Riskit unohtuivat, kun sijoittajat etsivät lainarahalle uusia tuottoisia kohteita. Ja kuin tilauksesta subprime-velkakirjat tuottivat todella hyvin, aina niin pitkään kuin asuntojen hinnat nousivat. Jopa jotkut vakavasti otettavat taloustieteilijät julkaisivat tutkimuksia siitä, miksi asuntojen hintojen nousulle ei näy loppua.

Bush vastusti valvontaa

Koska listalla on jo kaksi suurmiestä, niin tokihan myös väistyvällä presidentillä täytyy joku ansio tähän kriisiin olla. George Bush ei uskonut valvonnan tehoon, vaan luotti markkinakuriin ja itsesääntelyyn. Tässä suhteessa hän jatkoi presidentti Ronald Reaganin linjoilla. Reagania sääntelyn purkamisessa 80-luvulla neuvonut lakimies Peter Wallison tyrmää väitteet, että finanssikriisi johtuisi valvonnan ja sääntelyn puutteista.

Hänen mielestään juuri sääntely kiihdytti kriisiä, koska suuret investointipankit otettiin vasta muutama vuosi sitten vapaaehtoisen viranomaisvalvonnan piiriin. Wallisonin mukaan tämä helpotti investointipankkien varainhankintaa ja lisäsi hämärien ja riskipitoisten tuotteiden myyntiä, koska sijoittajat luulivat valvojien oikeasti valvovan niiden toimintaa.

Investointipankit nousevat korkealle kriisistä epäiltyjen syyllisten listalla. Ne kaupittelivat pahaa aavistamattomille asiakkailleen hyvätuottoisia arvopapereita, joiden riskin piti olla olematon. Nopeimman voiton kääräisivät Ferrareillaan kurvailleet kolmikymppiset johdannaismeklarit, joiden silmissä kiiluivat vain miljoonien myyntibonukset. Eikä siinä mitään, vaatihan investointipankki Merrill Lynchin pääjohtaja hiljattain kymmenen miljoonan dollarin bonusta siitä hyvästä, että hänen firmansa ei mennyt konkurssiin. Se vain jouduttiin myymään pilkkahintaan kilpailijalle.

Syypäitä myös velan turvin kasvaneet yritykset

Mikä sitten oli sääntelyn ja valvonnan rooli. Yleensä sitä on liikaa tai liian vähän, riippuu keneltä kysyy. Liiallinen sääntely synnyttää kitkaa ja luo tehottomuutta finanssimarkkinoille, liian vähäinen sääntely heikentää markkinoiden luottamusta ja vääristää kilpailua. Pankkivalvonnassa on varmasti tehty virheitä, joten otetaan valvojat mukaan listalle.

Tasapuoliset pelisäännöt ovat markkinatalouden elinehto, koska suuryritykset yrittävät aina rajoittaa kilpailua omaksi edukseen. Näin on taas käymässä, kun amerikkalaiset autotehtaat lobbaavat itselleen jatkoaikaa kilpailussa tehokkaampia ulkomaisia tehtaita vastaan.

Finanssikriisistä ja sen seurauksista epäiltyjen syyllisten listalle voi hyvin nostaa kaikki ne teollisuudenalat, jotka rakensivat kasvunsa halvan velkarahan varaan. Kustannustehokkuuden ja tuotekehityksen laiminlyönti tulee nyt kalliiksi, mutta poliittiset päättäjät saattavat hätäpäissään pahentaa kriisin pitkän aikavälin vaikutuksia, kun ne yrittävät pelastaa jo muutenkin tuhoon tuomittuja yrityksiä ja työpaikkoja.

Kuten nähdään, syyllisiä on aina helppo osoittaa, jos ei muualta niin peilistä. Sen sijaan tehtävä vaikeutuu huomattavasti, kun aletaan pohtia ulospääsyä nykyisestä kriisistä. Varmaa on, että nousu alkaa, kun pohja on ensin saavutettu. Milloin se tapahtuu, sitä tuskin kukaan tietää.

Kaikesta huolimatta toivotan menestystä tulevalle vuodelle.

Jouko Marttila, Suomen Pankin viestintäpäällikkö