Tähtihetki: Gomorra

Mafia ei ole herrasmiesmäistä käytöstä. Mafia ei ole merkkipukuja eikä tyylikkäitä miehiä. Mafia ei ole uskollisuutta eikä käyttäytymissäännöstöä. Tämän tekee selväksi Matteo Garronen ohjaama Gomorra, joka pureutuu napolilaisen rikollisjärjestön, Camorran raakaan toimintaan. Garrone esittää rikollisjärjestön ilman minkäänlaista rikollisuuden ihannointia, ilman minkäänlaista glooriaa.

kulttuuri

Ihmisen arvo on vähäisempi kuin jätteen arvo, jonka avulla voi sentään tienata rahaa. Tappaminen ja kuolema ovat jokapäiväisiä asioita, joiden keskelle lapsetkin kasvavat. Garronen maailma ei anna armoa. Se on tyly ja kaunistelematon. Sen ote on hyvin dokumentaarinen.

Välillä unohtaa katsovansa fiktiota – joskin todellisuuteen ja Roberto Savianon kirjaan pohjautuvaa fiktiota. Se jättää pahan maun suuhun. Mutta miksi totuutta pitäisikään silotella?

Monipolvisten ja synkkien tarinoidensa keskellä Gomorrassa on myös aimo annos runollisuutta, ja eräänlaista rumuuden kauneutta.

Ihmisten kuvaaminen kaukaa ja heidän näyttäminen osana suurta kuvaa, suurta maisemaa, tuo yllättäen mieleen ruotsalaisen Roy Anderssonin elokuvat. Tyylilaji on täysin eri, mutta kaukaisuuteen ulottuvien perspektiivien, käytävien ja hallien käytössä on paljon samaa.

Garronen valitsemat kuvauspaikat ovat todella hienoja, kaikessa rumuudessaan: ränsistyneitä taloja, harmaita käytäviä. Merikin on harmaa ja liejuinen. Italian matkailumainokseksi tästä elokuvasta ei tosiaan ole.

Satu Linnapuomi

Kylmä ja tunteeton elokuva

Roberto Savianon samannimiseen, suomeksikin julkaistuun paljastuskirjaan pohjautuva Gomorra kuvaa italialaisen mafian toimintaa ruohonjuuritasolla Napolin seudulla. Elokuva seuraa usean eri tavoin järjestäytyneeseen rikollisuuteen kytkeytyneen ihmisen kohtaloita väkivallan ja korruption hallitsemassa maailmassa, jossa ainoa selvitymiskeino tuntuu olevan rikollisten myötäily. Elokuvan keskeiset henkilöt ja tapahtumat periytyvät Savianon kirjasta, mutta elokuvan rakenne poikkeaa siitä olennaisesti.

Matteo Garronen ohjaama elokuva on yhtä kylmä ja tunteeton kuin sen kuvaama maailma. Sankareita tai edes viattomia sivustakatsojia siinä ei ole. Jopa elokuvan lapset toimivat innolla mafiosojen juoksupoikina ja unelmoivat urasta gangstereina. Väkivaltaa elokuvassa on vain sen verran kuin aiheen kannalta on välttämätöntä. Elokuvan ahdistavuus kasvaa sen lohduttomuudesta ja vaihtoehdottomuudesta.

Savianon mykistävän kirjan veroiseksi Garronen elokuva ei nouse. Keskittyessään kuvaamaan mafian juoksupoikia, huumekauppiaita ja rikollisia liikemiehiä se jättää järjestäytyneen rikollisuuden yhteiskunnalliset lonkerot pitkälti tutkimatta. Poliiseja elokuvassa ei juuri näy ja poliitikot tai muut yhteiskunnan päättäjät loistavat poissaolollaan.

Tarmo Poussu