Pitäisikö varautua Japanin tautiin?

Menetetty vuosikymmen varoittaa toistamasta Japanin virheitä. Mutta olisiko sittenkin syytä varautua myös pidempään hitaan talouskasvun aikaan, Jouko Marttila kysyy kolumnissaan.

talous
Mies katsoo televisioita Panasonicin myymälässä Tokiossa.
EPA / EVERETT KENNEDY BROWN

Japanin 1990-luvun talouskriisi tunnetaan maailmalla menetettynä vuosikymmenä. Silloin kiinteistöjen arvo romahti, pörssi sukelsi, pankkikriisi runteli maata ja talouskasvu pysähtyi. Näin tapahtui toki monessa muussakin maassa kuten Suomessa, mutta toipuminen oli selvästi Japania nopeampaa. Menetetyksi vuosikymmenen tekee juuri japanilaisten viranomaisten hidas reagointi maata uhanneeseen romahdukseen.

Talouskriisi alkoi Japanissa 90-luvun alussa samaan tapaan kuin nykyinen kriisi Yhdysvalloissa. Talous ylikuumeni velkavetoisen kasvun seurauksena. Kiinteistö- ja pörssikupla olivat paisuneet löysän rahan, vähäisen valvonnan ja ylioptimististen kasvuodotusten seurauksena. Paniikki iski, kun hinnat kääntyivät laskuun.

Maailmalla monet taloustieteilijät pitävät Japania pelottavana esimerkkinä siitä, mitä voi tapahtua, jos viranomaiset eivät puutu talouden ongelmiin ajoissa.

Vaikka Japanin keskuspankki laski korkoa parissa vuodessa kuudesta prosenttiyksiköstä yhteen, se ei riittänyt tuuppaamaan talouskasvua uudelleen liikkeelle. Kevyt rahapolitiikka ei välittynyt pankkien luotonantoon niiden omien ongelmien ja rahoitusmarkkinoita vaivanneen luottamuspulan vuoksi. Tarvittiin uusia keinoja, mutta täysimittainen lamantorjunta alkoi Japanissa käytännössä vasta kahdeksan vuotta kriisin puhkeamisen jälkeen.

Japanin kokemuksista viisastuneena Yhdysvallat lähti taltuttamaan nykyistä finanssikriisiä nopeasti ja päättäväisesti. Keskupankki pudotti ohjauskoron lähelle nollaa alle puolessatoista vuodessa sen jälkeen, kun kriisin merkit ilmaantuivat syksyllä 2007. Euroopan keskuspankki on myös laskenut korkoa rivakasti, mutta hieman hitaammassa tahdissa. Mutta tässäkin kriisissä kuten Japanissa koronlaskut eivät välittyneet tavalliseen tapaan pankkien luotonantoon. Huoli huomisesta on heikentänyt rahapolitiikan elvytysvaikutusta.

Kriisin hoidossa on jo otettu käyttöön kaikki ne keinot, joita kokeiltiin lopulta myös Japanissa. Keskuspankit myöntävät pankeille rajattomasti lyhytaikaista luottoa, jos niillä on riittävästi vakuuksia. Hallitukset puolestaan pääomittavat ja kansallistavat pankkeja. Heikoimpien annetaan kaatua. Luotonantoa yleisölle ja yrityksille potkitaan käyntiin valtion takuilla. Investointikysyntää ruokitaan erilaisilla elvytyspaketeilla.

Kipeimmät ratkaisut yhä edessä

Nykyiseen kriisiin on siis reagoitu huomattavasti nopeammin kuin Japanissa aikoinaan. Tämän toivotaan ja uskotaan myös nopeuttavan ulospääsyä kriisistä. Toisaalta voidaan olettaa, että kipeimmät ratkaisut ovat vielä edessä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa pankkitukipakettia on kasattu ja purettu vuorotahtiin, eivätkä kaikki yksityiskohdat ole vieläkään selvillä. Roskapankkien perustamisesta ja pankkiirien palkoista riittää poliittista vääntöä.

New Yorkin yliopiston professorit Nouriel Roubini ja Matthew Richardson väittävät, että amerikkalainen pankkijärjestelmä on jo niin heikossa kunnossa, että se ei nouse jaloilleen muuten kuin kansallistamalla kaikki pankit. Sen jälkeen elinkelpoiset voitaisiin taas yksityistää ja aloittaa toiminta terveeltä pohjalta.

Mutta takaisin Japaniin. Jos se on varoittava esimerkki kriisin hoidosta, niin kuinka huonosti siellä sitten kävi?

Arviointi on aina suhteellista, mutta kokonaisuutena tuntuisi siltä, että menetetty vuosikymmen ei ehkä sittenkään ollut lopullisesti menetetty. Sijoittajat ja muut rahamiehet ovat varmaan toista mieltä, sillä pörssikursseja kuvaava Nikkei-indeksi on yhä 80 prosenttia 90–luvun alun huippulukujen alapuolella. Samoin kiinteistöt halpenivat ilmeisen pysyvästi kymmeniä prosentteja. Joillekin hintojen lasku on tietysti myös mahdollisuus.

Jos katsotaan miten Japanin kansatalous ja kansalaiset selvisivät kriisistä, niin tilanne näyttää paljon lohdullisemmalta. Talouskasvu tyssäsi, mutta pysyi keskimäärin plussan puolella kaikkina kriisivuosina, lähinnä viennin voimakkaan kasvun ansiosta. Työttömyysaste pysyi alle viidessä prosentissa eli paljon pienemmissä luvuissa kuin Euroopassa koskaan.

Japani ei missään vaiheessa suistunut kiihtyvän deflaation eli hintojen laskun kierteeseen, mikä olisi voinut romahduttaa koko maan talouden. Sen sijaan hintataso pystyttiin suurin piirtein vakauttamaan ja estämään kokonaistuotannon sukellus. Säästäväisyydestään tunnettujen japanilaisten arkielämää menetetty vuosikymmen ei pahemmin muuttanut.

Japanin pankkijärjestelmä tervehtyi muutama vuosi ennen nykyisen kriisin iskemistä ja pankkitukeen uhratuista varoista arviolta kolmeneljäsosaa ehdittiin saada takaisin. Kriisin seurauksena Japanin pankkijärjestelmä ja koko elinkeinoelämä on ollut selvästi aiempaa paremmassa kunnossa ottamaan vastaan uusia iskuja ja jopa käyttämään tilannetta edukseen. Japanilaiset pankit ovat ostaneet osuuksia amerikkalaisista pankeista ja Japanin hallitus on luvannut lainata Kansainväliselle valuuttarahastolle sata miljardia dollaria, jotta se voi puolestaan auttaa uusia pulaan joutuneita kansantalouksia.

Ehkä meillä Suomessakin olisi jotain opittavaa Japanista? Sen sijaan että pidämme sitä vain varoittavana esimerkkinä, kannattaisi pohtia elämää nollakasvun tai hyvin alhaisen talouskasvun oloissa. Meitä nimittäin odottaa samankaltainen tulevaisuus olipa sitten talous kriisissä tai ei.

Japanissa työssäkäyvien osuus väestöstä alkoi supistua jo vuonna 2000 eli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin Suomessa. Jo yksin tästä syystä talouskasvu hidastuu, ellei tuottavuus kasva tai jos vanhusten tilalle ei tule jostain uutta nuorta työvoimaa. Työttömyyden sijasta ongelmaksi tulee työvoimapula. Sama ilmiö toistuu koko Euroopassa.

Japanin tauti ei kaikkine sivuoireineen näytäkään enää niin pahalta ja kaukaiselta. Meillä on ehkä edessämme useita hitaan kasvun vuosia. Siihenkin varmasti tottuu. Kärjistäen voisi jopa sanoa, että olemme onnistuneet, jos selviämme tulevista vuosista yhtä hyvin kuin Japani tähän asti.

Lähteet: Jouko Marttila, Suomen pankin viestintäpäällikkö