Mickey Rourke näyttelee The Wrestlerissä itseään

Darren Aronofsky on laskeutunut ihmisen tasolle uusimmassa tuotoksessaan. The Wrestler - Painija kertoo tarinaa menneiden vuosien showpainitähdestä, jonka olisi jo aika ripustaa spandexhousut naulaan. Todentuntuisen kuvauksen ja tunnerikkaan kerronnankin yläpuolelle nousee Mickey Rourke, jonka omaa elämää sivuavasta välitilinpäätöksestä povataan jo miespääosan Oscaria.

kulttuuri
Mickey Rourke on Randy ”The Ram” Robinson, entinen tähti.
Mickey Rourke on Randy ”The Ram” Robinson, entinen tähti.Protozoa Pictures

Vaikeita ja valtavia aiheita aiemmissa elokuvissaan pyöritellyt Aronofsky (mm. Fountain, Unelmien sielunmessu, Pii) on siirtynyt alatasolle, mutta vanha intensiteetti näkyy henkilökuvauksessakin. Lopputuloksessa olisi paatoksen vaara, mutta helppoja ratkaisuja välttelevä ohjaaja saakin kohtaukset väännettyä todentuntuisiksi tunnelmakuvauksiksi.

Kuvaus on monesti käsivaraa, valaistus realismia kunnioittavaa ja musiikki vähemmän tunnettua. Hittejä kuullaan ainoastaan 80-luvulta, kun ylilyödyt painijahahmot taistelevat tukkahevin tahdissa.

Mickey Rourke on siis entinen showpainitähti Randy ”The Ram” Robinson, jonka parhaat päivät nähtiin kaksi vuosikymmentä sitten, mutta jolla ei ole muutakaan. Niinpä nykyinen varastotyöläinen esiintyy vieläkin viikonloppuisin koulujen jumppasaleissa järjestettävissä halvoissa painiturnauksissa.

Raha ei tahdo riittää ja terveys meinaa pettää. Pitkälle keski-ikään ehtinyt mies yrittää hapuilla ulos vuosikausia vaalimastaan kuplasta, mutta myös todellinen elämä on ehtinyt hapantua sillä välin.

Rourke kantaa läpi elokuvan

Aronofskyn ohjauksessa nöyryytykset ja tuska viipyvät valkokankaalla juuri hetken pidempään kuin katsojan suojaus pitää ja pienet ilon aiheet tuntuvat katsomossakin suurilta. Ja jotenkin Rourke onnistuu välittämään kaiken sen naamallaan, jossa ei ole enää montaa liikkuvaa osaa.

Kaiken keskiössä on Randyn hahmo, joka on viimein hakemassa kontaktia oikeaan maailmaan. Silloin ei tarvita käänteitä pursuavaa juonta tai monisyisiä sivurooleja.

Todd Barry kaupan kusipääpomona ja Evan Rachel Woods vihaisena tyttärenä toimivatkin kaikessa yksitahoisuudessaan vain tästä syystä. Hahmot on repäisty suoraan tv-draaman karikatyyrivarastosta, eikä varsinkaan Woods tuo elokuvan kannalta ratkaiseviin kohtauksiin mitään omaansa, kunhan antaa Rourkelle jotain pureksittavaa.

Toisin on Randyn ihastuksen laita. Marisa Tomein esittämä strippari on itsekin putoamassa fantasia-alan paariaan ikänsä vuoksi, mutta hänellä sentään on selvä jako rooleissaan strippiluolassa ja sen ulkopuolella.

Randy saa näpeilleen rakastumisesta lavaversioon, mutta samaa versiota ohjaaja tarjoaa auliisti myös katsojalle. Vaikka vaatteet päällä Tomei loistaa myötäelämistään vastaan taistelevana hehmona, on hänen liki alastomalle vartalolleen varattu ihan omia kohtauksia.

Järjetön laji

Rourke paneutui showpainiin antaumuksella ennen kuvauksia. Hän kävi ammattilaisen opissa, bodasi itsensä kuntoon ja näyttelee itse kaikki kohtauksensa kehässä.

Realismiin tähtäävä elokuva käsittelee myös lajia juuri niin keinotekoisena ja järjettömänä miltä se näyttääkin. Lapsellisia hahmoja esittävät muskelikasat meikkaavat, neuvottelevat kampaajansa kanssa, makaavat solariumissa ja diilaavat laittomia hormoneita. Otteluiden tulokset ja koreografiat sovitaan etukäteen ja painijat shoppaavat yhdessä uusia tavaroita, joilla ihmistä voi lyödä päähän.

Yleisön kasvavasta verenhimosta ja vammautumisriskistä huolimatta koko rumba toimii periaatteella ”artisti maksaa”, sillä toiveikkaita löytyy vaikka järjestäjä vain kerää rahat. Painijoiden yhteisö on kuin veteraaniseura, jossa vammautuneet soturit käyvät loputtomiin läpi taisteluitaan ja löytävät ymmärrystä valinnalleen.

Vaikka elokuva ymmärtää painijaa yksilötasolla, järjettömän ”urheiluviihteen” erikoisuuksia ei kohdella yhtä hellästi. Niitä ja yleisön innostusta sen sijaan käytetään kyseenalaistamaan sankarimyyttejä ja sotahurmosta. Ja Mel Gibsonin The Passion of the Christiä. Hähä.

”90-luku oli perseestä”

Elokuva koskettaa, koska se tuntuu rehelliseltä. Ja koska se on Mickey Rourken paluu ja anteeksipyyntö.

Vajaat parikymmentä vuotta sitten elokuvantekijöiden himoama tähti tuli täyteen itseään, hän hylkäsi näyttäviä roolitarjouksia (mm. Lahjomattomat, Beverly Hills kyttä, Platoon - nuoret sotilaat), kiukutteli ohjaajille ja palasi lopulta nuoruutensa harrastuksen pariin nyrkkeilyammattilaiseksi. Lopputulos oli kuin elokuvasta.

Julisteita koristanut poikamainen ulkonäkö hakattiin ja leikeltiin karuun kuntoon ja myöhemmin rahaton Rourke pääsi enää tuntemattomaksi jääviin elokuviin, joiden ohjaajat vielä uskalsivat palkata vaikealla maineella varustetun tähden. Kun Randy Wrestlerissä muistelee 90-luvun surkeutta, äänessä on sekä painija että näyttelijä.

Elokuva kirjoitettiin Rourke mielessä, ja vaikka studio olisi halunnut rooliin suuren nimen (Nicholas Gagen nimi mainittiin), Aronofsky piti päänsä. Rourke puolestaan empi näin vahvasti itseen menevän roolin ottamista, mutta suostui silti.

Nyt Rourkelle povataan Oscaria Wrestleristä. Kultaisen maapallon hän jo roolistaan pokkasi.

Ville Laakso / YLE Uutiset