Tähtihetki: Sydämen kuiskaus

Studio Ghibliltä on saatu teattereihin vaihteeksi animaatio, joka ei ole Hayao Miyazakin ohjaama. Sydämen kuiskaus loistaa kriitikoiden mielestä tunnelmakuvauksessaan, mutta kokonaisuudesta jää puuttumaan jotain.

kulttuuri

Poussu: Miljöön aistii katsomossakin

Japanilaisen Ghibli studion animaatiotuotannosta tulee vaihteeksi ohjelmistoon elokuva, joka ei ole studion pitkäaikaisen johtajan, Hayao Miyazakin ohjaama. Sydämen kuiskaus kertoo 15-vuotiaasta Shizuku-tytöstä, joka rakastaa kirjojen lukemista. Eräänä päivänä hän huomaa tietyn pojan lukeneen kaikki samat kirjat kuin hän itse. Samaan aikaan hän tutustuu ikäiseensä, aluksi ärsyttävältä tuntuvaan poikaan, jonka intohimona on viulujen valmistaminen.

Miyazakin käsikirjoittama, mutta Yoshifumi Kondon ohjaama Sydämen kuiskaus on harvinaisen realistinen Ghibli-animaatio. Paria lyhyttä mielikuvitusjaksoa lukuunottamatta sen tarina liikkuu puhtaasti arkitodellisuudessa. Olkoonkin, että satujen maaginen maailma tuntuu Shizuku-tytön tarinassa piileksivän koko ajan ihan nurkan takana.

Kondon elokuva tavoittaa ihastuttavan aidosti 15-vuotiaiden nuorten tunteet. Myös elokuvan miljöökuvaus on Miyazakin parhaiden elokuvien tasoa. Kaupungin kadut, pihat ja asunnot piirtyvät valkokankaalle niin elävinä ja yksityiskohtaisina, että katsoja voi melkein aistia niiden tuoksut ja taivaalta paistavan auringon lämmön.

Kiehtovista aineksistaan ja nautittavan rauhallisesta kerronnastaan huolimatta Sydämen kuiskaus jättää hieman vajavaisen vaikutelman. Elokuvan lopetus tuntuu hieman hätäiseltä ja liian yksinkertaiselta edeltävän tarinan monisäikeisyyteen nähden.

Tarmo Poussu

Linnapuomi: Rakkaustarina liikuttaa

Studio Ghibli on asettanut riman korkealle. Totoron, Laputan, Porco Rosson ja muiden loistoanimaatioiden jälkeen Sydämen kuiskaus jää valjuksi, vaikka sen tarina onkin sydäntä lämmittävä. Tällä kertaa ohjaaja ei ole Hayao Miyazaki vaan Yoshifumi Kondo, Miyazakin toimiessa käsikirjoittajana.

Vuonna 1995 valmistunut Sydämen kuiskaus vie katsojan japanilaisen suurkaupungin lähiöön, ehkäpä Tokioon. Miljöön kuvaus on erittäin onnistunutta, ja on hauska päästä vaihteeksi nykyaikaisiin kaupunkimaisemiin Ghibli-tuotannon parissa. Kaupunki on jakautunut köyhempien lähiöihin ja rikkaiden paratiisimaisiin omakotitaloihin ja puutarhoihin. Näitä kaupungin monia kasvoja elokuvassa käytetään hyvin hyödyksi Shizuku-tytön tehdessä löytöretkiään.

Shizukun ja Seiji-nuorukaisen orastavan rakkaustarinan syntyä kuvataan niin todentuntuisesti, että omat teinivuosien punastelut ja kihertelyt tulivat kirkkaina mieleen. Myös tämä elokuva, kuten monet muutkin Ghibli-studioiden animaatiot, herättelee kiehtovasti mielikuvitusta. Tarina jää kuitenkin hiukan vaillinaiseksi. Se sisältää mainioita elementtejä ja kohtauksia, mutta kokonaisuus ei nouse kohtaustensa summaksi. Japanilaisten karaoke-hitti Take Me Home, Country Roads soi elokuvassa kyllästymiseen asti, ja itselläni oli vaikeuksia sovittaa tuota 70-luvun country-balladia näihin japanilaistunnelmiin.

Satu Linnapuomi