1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Näkökulmat

Laillisuus ja lainluku suosiossa

Rikosoikeuden professori Terttu Utriainen pohtii, miksi oikeustieteen opiskelu on niin suosittua.

Jälleen on kevät ja tuhannet opiskelijat ovat ilmoittaneet haluavansa lukemaan lakia. Mikä lakimiesammatissa viehättää? Lain lukeminenhan vaatii lähinnä istumalihaksia ja satojen kirjojen läpikahlaamista vuosi toisensa jälkeen.

Todella mielenkiintoisena rikosoikeuskin minulle näyttäytyi vasta väitöskirjavaiheessa, mutta tämä vaihehan on aloittevalle opiskelijalle vasta valovuosien päässä, eivätkä useimmat sinne tähtääkään.

Kun kysyin moskovalaiselta kollegaltani joitakin vuosikymmeniä sitten, miksi hän valitsi juridiikan omaksi alakseen. Hän sanoi heillä päin sanottavan, että jos et ole lahjakas matematiikassa tai kielissä, mene lukemaan lakia. Kolleganikaan osalta perustelu ei tosin pitänyt paikkaansa, sillä hän oli alun perin englannin opettaja.

Luultavasti suosion syynä on se, että oikeustieteen tutkinto on yleistutkinto, joka tarjoaa pätevyyden moneen, aika porvarilliseen ammattiin ja turvattuun toimeentuloon. Lakimiehet näyttävät pärjäävän elämässä sekä nousu- että laskusuhdanteista. Nousukautena perustetaan firmoja ja laskukautena tehdään konkursseja ja kummassakin tarvitaan juristeja.

Aina ei juristeista kuitenkaan ole pidetty. Silloin, kun on uskottu tekniikkaan tai suunnitelmatalouteen, insinöörit, ekonomit ja yhteiskuntatieteilijät ovat valloittaneet yritykset, hallinnon ja politiikan. Lakimiehet on nähty lähinnä kapuloita kehityksen rattaisiin heittävinä pilkun viilaajina.

Niinpä entisissä sosialistimaissa Kiinaa myöten oikeustieteellisiä tiedekuntia lakkautettiin, kun katsottiin, ettei juristeja tarvita kuin syyttäjiksi ja tuomareiksi. Myös tekniikkaan uskovassa Japanissa on vasta viime vuosina herätty huomaamaan, että yliopistot ovat tuottaneet erittäin vähän juristeja verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin.

Myös Suomessa pelättiin kapea-alaisen juristikoulutuksen jäävän ekonomien ja yhteiskuntatieteilijöiden jalkoihin. Amerikkaan lähetettyjen taloustutkijoiden piti tuoda viimeisimmät tieteelliset saavutukset viivytyksettä Suomeen ja historian piti loppua länsimaiseen demokratiaan ja markkinatalouteen, joka säteilisi taloudellista hyvinvointia kaikille ja kaikkialle.

Yritysmaailman oletettiin omilla mekanismeillaan ja eettisillä säännöillään huolehtivan kohtuullisuudesta ja hyvistä toimintatavoista. Lehman Brothersin konkurssi ja Madoffin petokset ilmeisesti avasivat lapsenuskoisimpien silmät. Oman ja lähipiirin edun tavoittelulla ei ollut mitään rajaa. Eettiset säännöt olivat vain hurskaita toiveita.

Sodankäynti onkin siirtynyt taistelukentiltä kokoushuoneisiin ja kabinetteihin. Siellä suunnitellaan manöövereitä, valtauksia, fuusioita ja liittoutumisia ja kaikki tuottavuuden ja kilpailukyvyn nimissä. Siitä, miten yritykset palvelevat yhteiskuntaa ja asiakkaitaan, ei kukaan enää juuri puhu mitään.

Kun hyvät kauppatavat ja eettiset säännöt unohdetaan, talouselämästä tulee pelkää peliä, jossa toki lakimiehet ovat omalta osaltaan mukana, mutta jonka jälkien siivoaminen myös jää lainsäädännön ja lakimiesten tehtäväksi.

Vastaavanlainen kapea-alainen sektoriajattelu on vallannut myös hallinnon, johon talouselämän malleja ja matriiseja yritetään sovittaa. Ja maistereilta paperia syntyy. On pitkän, keskivälin ja lyhyen ajan suunnitelmaa, laatu- ja kärkihankkeita, joilla suunnittelijat työllistävät paitsi itseään myös muita. On istuttava tiimipalavereissa, verkotuttava ja oltava sosiaalinen kahvihuoneessa, raportoitava jo tehdyistä töistä ja kerrottava tulevista niin, ettei varsinaiseen työn tekemiseen aina näytä jäävän aikaa juuri ollenkaan.

Vaikka virkamiehen uraa pidettiin menneinä vuosisatoina nimenomaan lakimiehelle kuuluvana, nykypäivänä tilanne on suurelta osin toinen. Hallintovirat on avattu myös muille, joille edellä kuvatunlainen toiminta varmaan paremmin sopiikin.

Lakimiehet näyttävät siinäkin suhteessa olevan hankalaa porukkaa, että he harvoin ovat yksimielisiä. Siellä missä kaksi juristia kohtaa, esitetään vähintään kolme mielipidettä asiasta kuin asiasta.

Tämä johtuu osaksi jo koulutuksesta. Asioissa on aina vähintään kaksi puolta. Jutuissa on kantaja ja vastaaja, syyttäjä ja syytetty ja kummallakin puolella täytyy pystyä toimimaan.

Yhdessä asiassa lakimiehet Lakimiesliittoa myöten kuitenkin ovat aina melkein yksimielisiä, nimittäin lakimieskoulutuksen lisäämisen vastustamisessa.

Kun Turun oikeustieteellinen tiedekunta perustettiin 1960, Helsingin tiedekunta ei nähnyt juuri mitään hyvää koko hankkeessa. Kun Rovaniemelle perustettiin tiedekunta 1979 sekä helsinkiläiset että turkulaiset vastustivat koko hanketta. Kun nyt Joensuu on saamassa juristien tutkinnonantooikeuden, sekä Helsingin, Turun että Rovaniemen tiedekunnat vastustavat sitä.

Vastustuksen perusteetkin näyttävät pysyneen vuosikymmenestä toiseen samoina: uusien yksiköiden pienuus, resurssipula ja todellisen juristipulan olemattomuus. Vastustamisessa on kuitenkin myös edunvalvontaa. Mitä vähemmän lakimiehiä on, sitä arvokkaampia he ovat.

Kaikki Suomen oikeustieteelliset tiedekunnat ovat kohtuullisen pieniä. Keski-Euroopassa löytyy yliopistoja, joiden sisäänottoon mahtuisivat koko Suomen 600 vuotuista uutta oikeustieteen opiskelijaa. Tätäkin suurempia sisäänottoja löytyy. Esimerkiksi entisen Saigonin eli nykyisen Ho Chi Minhin kaupungin oikeustieteellisessä yliopistossa on 10 000 opiskelijaa vuosisisäänoton ollessa 2 000.

Periaatteessa kaikki Suomen juristit voitaisiin siis kouluttaa yhdessä tiedekunnassa, vaikkapa keskellä Suomea Jyväskylässä. Pohjoismaissa on kuitenkin oltu viime vuosikymmeninä sitä mieltä, että hajautetut yksiköt ovat maalle parempia. Opiskelijat rekrytoituvat eri puolilta maata ja juristien saatavuus turvataan maan joka puolelle.

Alueellisesti lakimieskoulutus on sijoittunut Länsi-, Pohjois- ja Etelä-Suomeen. Tätä vinoumaa Joensuun juristikoulutuksella halutaan nyt paikata. Toivottavasti kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään onnistuneesta edunvalvonnasta, sillä edunvalvojiahan tässä maassa kyllä riittää. Niistä sen sijaan näyttää olevan pulaa, jotka ajaisivat heidänkin asiaa, joiden etuja ei näytä ajavan kukaan.