1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. Yle Uutisten artikkeliarkisto

Runo aukeaa vähilläkin välineillä

- Eräässä runoillassa kuulin kerran runon, jossa sanottiin suunnilleen, että tämä ei ole vaikea runo, tässä ei ole yhtään kielikuvaa, ei yhtään symbolia, tässä ei ole muutenkaan mitään vaikeaa, joka kohtelisi sinua ylimielisesti tai aliarvioisi sinua, rakas lukija, muistelee äidinkielenopettaja Maarit Berg.

- Runo jatkui kauan, ja siitä löytyi itse asiassa aika tavalla tulkittavaa. Jokaisen runon vastaanottoon kuuluu jonkinlainen tulkinta, jos ei ole kyse pelkästä sanahelinästä, Berg arvioi.

Äidinkielen ja kirjallisuuden vanhempi lehtori Berg opettaa Tikkurilan lukiossa. Maaliskuisena tiistaiaamuna hän heijastaa lukion ekaluokkalaisille seinälle kolme tekstiä, joista oppilaat saavat arvioida, mikä on runo, mikä rocklyriikkaa ja mikä mainos.

Kukaan luokassa ei tunnista Emily Dickinsonia, Tuomari Nurmiota tai vanhaa Valion voimainosta, mutta polveilevan keskustelun jälkeen kunkin tekstin lajista ollaan melko yksimielisiä.

Opiskelijoiden arvioiden mukaan Dickinsonin nimetön runo apiloista ja mettisistä on runo muun muassa siksi, että "siinä on sanaleikkejä", eikä se ole "mainoksenkatkuinen". Nurmion Punainen planeetta on rockia, koska "siinä on asennetta ja särökitaraa", "loppusointuja" ja "tarina". Vanha meijerivoimainos taas on mainos, koska "se puhuttelee vastaanottajaa suoraan" ja "siinä tarjoillaan mieluisia mielikuvia". Runouden ja muiden tekstien ero ei aina ole suuren suuri. Mainoskin voisi olla kuin runo, jos sen tekstin esimerkiksi jakaisi säkeiksi ja sisentäisi yksittäisiä sanoja. Johonkin raja on silti vedettävä. - Runo on teksti, joka on julkaistu runona. Lyriikan keinot ovat laajalti käytössä, ja runoutena voi pitää kaikenlaisia tekstejä. Mutta opiskelijoita ei voi heittää sellaiseen suohon, että kaikki voi olla runoa, huomauttaa Berg. Runoudelle on aikaa pikapyrähdyksen verran Tekstilajien tunnistus aloitti Tikkurilan lukion äidinkielenkurssin runo-osuuden. Opettaja etenee monimerkityksisiin sanoihin ja niistä Arto Mellerin kahteen runoon, joita tulkitaan yhdessä melko ripeästi. Jo seuraavana päivänä luokka saa eteensä Catharina Gripenbergin runon Poika ja kilpikonna, jota ruoditaan myös maaliskuun Runoraadissa TV1:ssä. Vauhti on kova, mutta aika onkin kortilla. Kurssimuotoisessa lukiossa on kuusi pakollista äidinkielenkurssia, joista kolmella käsitellään myös runoutta. Kun runot tulevat ensi kertaa opiskelijoitten eteen, niille on aikaa joskus vain kuudesta kymmeneen tuntia koko kurssista. Sellaisessa ajassa ei pitkälle pötkitä. - Pidän olennaisena, että oppilaat lukevat mahdollisimman monta runoa. Heidän pitää huomata, että runouden kieli on omanlaistaan ja että jokaista voi puhutella ainakin jokin tietty runo. Haluan, että opiskelijat ymmärtävät, millaisia lyyrisen kielen piirteitä on olemassa ja miten ne runoissa näkyvät. Samalla tahdon heti päästä tulkitsemaan runoja luokassa. Suuria tunteita tai ironiaa on helppo kaupata Lukioon sopiva runo on Bergin mukaan sellainen, joka ei ole vaikea, mutta ei ilmiselväkään. - Opiskelijoille täytyy antaa aseita käteen ja osoittaa, että runo aukeaa melko vähäisilläkin välineillä, ihan heti ensi alkuun. - Tietysti valitsen esimerkkejä myös sillä perusteella, mitä lyriikan keinoja käsittelen. Esimerkiksi monimerkityksisyyden pohtimiseen sopivat Melleri ja Mirkka Rekola. Kun käsittelen rytmiä, otan esille Eino Leinon Ylermin ja Edgar Allan Poen Korpin. Kuvaston ja symboliikan valaisemiseksi valitsen taas muita runoja.

Filosofian tohtori Berg pitää itse runoista, joissa on ironiaa tai huumoria, ja ne kelpaavat hyvin myös opiskelijoille. He ilahtuvat myös runoista, joissa on suuria tunteita. Siksi heille on helppo kaupata esimerkiksi Leinoa, Berg kertoo.

- Kaikki runot eivät puhuttele lukiolaisia. Tässä mielessä "huonoja" runoja ovat vaikka äärimmäisen abstraktit runot. Olen kokeillut esimerkiksi Eeva-Liisa Mannerin Fahrenheit 121-kokoelmaa. Sitä käsitellessä saa aika runsaasti tukea opiskelijoita, jotta runoista saisi jotakin irti, ja silti runot eivät ehkä puhuttele.

- Kouluun ei sovi myöskään runo, jossa tulkinta on valmiina kuin tarjottimella. J. L. Goethellä on runo Hirvi lähteellä. Siinä hirvi katsoo lähteestä jalkojaan ja pitää niitä rumina ja laihoina. Sarvikruunu taas on komea. Sitten metsästäjä tai karhu alkaa ajaa hirveä takaa, ja voi kuinka jaloista onkin hyötyä, kun taas sarvikruunusta ei ole mihinkään. Tällaisen runon vastaanotto on poikkeuksetta haukotus: hohhoijaa, hyödyllinen on siis parempi kuin kaunis. Lukijan tulkinnalle ei jää tilaa. Yhtä ainoaa oikeaa tulkintaa ei ole olemassakaan - Joskus lähestyn itsellenikin uutta runoa yhdessä luokan kanssa. On tärkeätä, että opiskelijat näkevät opettajan valmistelemattomassa tulkintatyössä, koska heidätkin pakotetaan tulkitsemaan runoja. Opiskelijoiden on hyvä nähdä tulkintaprosessi, eikä pelkästään valmiiksi pureskeltua näkemystä. Uutta runoa tulkitessaan Maarit Berg lähtee aina runon alusta. Minkälaisen näkymän runo avaa? Onko siellä kuva alussa, niin kuin moderneissa runoissa usein on? Millainen runon puhuja on, kenelle hän puhuu? Millainen on runon tunnelma? - Jos en muuten pääse liikkeelle, mietin, miksi runon nimi on juuri sellainen kun on. Periaatteessa kaikissa runoissa on jokin, joka kiinnittää huomiota. Sitä asiaa kehittelemällä pääsee tulkintaan. Tulkintaan pääsee monta tietä, enkä usko, että jonkin hienon kysymyssarjan läpikäyminen avaisi runon kuin runon. Suhtautuminen runoon muuttuu iän karttuessa Lukioikäiset lukevat runoja vain vähän. Äidinkielenopettaja saa kuitenkin oppilailta tekstejä kommentoitavakseen. - Moni kirjoittamisen poltetta tunteva ihminen aloittaa lyriikalla. Opiskelijat tuovat runojaan näytille myös netissä. Monille nuorille runous on enemmänkin tapa ilmaista itse itseään kuin tapa etsiä kokemuksia ja ajatuksia muiden teksteistä. - Olen itse lukenut paljon runoja jo teini-ikäisenä, mutta silloin hain runoista ilmaisua tunteilleni, Berg kertoo. - Nykyään runo on minulle muutakin kuin pelkkä tunteen ilmaus. Jotkin runot ovat olleet tunneilmaisun kanavana kauhean tärkeitä, mutta näyttävät aika kauheilta 20 vuotta myöhemmin. - Hyviä runoja ovat mielestäni esimerkiksi Aleksis Kiven Oravan laulu ja William Carlos Williamsin This is Just to Say. Oravan laulu sijoittuu Seitsemässä veljeksessä hienosti, sillä onnesta laulavat veljekset ovat itse onnesta osattomia. This is just to say taas on hauskimpia runoja, joita tiedän. Voi pitkään pohtia, millaisesta tilanteesta runo oikein kertoo. Opetus tuottaa äkkiä tulosta Entä Gripenbergin runo Poika ja kilpikonna, joka sai maaliskuun Runoraadin rakkausrunoista eniten pisteitä? Mitä Tikkurilan lukiolaiset saivat siitä irti toisella runotunnillaan? Bergin mukaan runo herätti vilkkaan keskustelun, jonka aikana muun muassa arveltiin, että runon puhujalla ja pojalla on ollut pitkä suhde, joka päättyy. Runon puhuja on epävarma itsestään ja suhteestaan ja yrittää saada selville, millainen hänen tai naisen yleensä pitäisi olla. Runon lopussa puhuja tuntee olonsa ja suhteensa vihdoin turvatuiksi. Paikalle saapuu kuitenkin pojan unelmien nainen, joka ei kysele arvoaan, vaan tietää tarkkaan, kuka on ja mitä haluaa. Opiskelijat huomasivat myös, että puhuja ja poika tekevät retkiä eli tutustuvat toisiinsa ja silloin "röyhelikössä" suhisee, mikä on viittaus teokseen Kaislikossa suhisee. Kiinnostavaa oli sekin, että molemmat ovat runoilijoita, sekä poika että puhuja. Lisäksi lukiolaiset totesivat, että pojan tunteet ovat piilossa rintaröyhelön alla, josta läheltä kuuntelemalla kuuluu sydämen kujerrus. Kun unelmien nainen ilmestyy, hän kuulee kujerruksen heti ja haluaa rakastella "linnunpöntössä", kujerruksen eli tunteiden tyyssijassa. Niinpä puhujalla ei ole enää mahdollisuuksia pelastaa suhdettaan. Tällaisella analyysilla olisi Runoraadissa pötkinyt jo pitkälle. Anna Simojoki, YLE24 (siirryt toiseen palveluun) >>> Runo on sentään runo >>> Heli Laaksosen murrerunous riemastuttaa lukijoita >>> Jukka Virtanen nauttii Runoraadista