Karjalaiset lähtivät kodeistaan kahdesti

Sadoille tuhansille siviileille talvisodan uhka ja itse sota merkitsivät evakkoon lähtemistä. Evakkoon lähdettiin sekä Karjalasta että Lapista. Tuhannet kodit ja perheiden omaisuudet jäivät rajan taakse, Neuvostoliitolle siirtyneeseen Karjalaan.

Yle Uutisten artikkeliarkisto

Vaikka Karjala saatiin kerran vallattua takaisin, evakkoon sieltä lähdettiin toisenkin kerran, sillä kertaa lopullisesti.

Kulttuurihistorian professori Kari Immonen Turun yliopistosta sanoo, että harva uskoi ensimmäisen lähdön lopullisuuteen. - Ihmisillehän sanottiin, että he pääsisivät parin viikon päästä takaisin.

Karjalan evakot sijoitettiin ympäri Suomen. Tien päälle lähteminen oli surullista ja pelottavaa, mutta myös muunlaisia tunteita heräsi.

- Olin sen ikäinen, että tuskin haikeutta ja ikävää sillä hetkellä tunsin. Myöhemmät ajat ovat erikseen. Ehkä siinä meidän poikien kohdalla oli jonkinlaista jännitysnäytelmän tuntua, kertoo varatuomari Pentti Pesari, joka lähti 9-vuotiaana äitinsä ja kahden veljensä kanssa evakkoon Nuijamaalta Pihkalanjärven kylästä vuonna 1940.

Neljän vuorokauden junamatka ei ollut vaaraton, sillä eräällä ratapihalla vihollishävittäjät ampuivat konekivääreillä evakkoja kuljettanutta junaa. Pesarin perheen määränpää oli Laitila, joka oli nuijamaalaisten sijoituskunta. Alkuvaikeuksien jälkeen kaikille saatiin lopulta katto pään päälle.

- Kun meitä evakkoja sitten jaeltiin perheisiin ja taloihin, siinä tilaisuudessa oli kyllä huutokaupan tuntua, Pesari muistelee. Hänen sijoitusperheekseen valikoitui lapseton pariskunta, joka "hoiteli kanalaa niin kuin Laitilassa asiaan kuuluu". Emännän spontaani lausahdus kuvaa Pesarin mielestä vastaanoton ilmapiiriä: "Kai ne on otettava vastaan, kun ovat näin määränneet."

Evakkoihin suhtauduttiin ristiriitaisesti - Evakot otettiin vastaan hyvin vaihtelevasti. Heidät koettiin monessa suhteessa erilaisina ja vieraina, varsinkin ortodoksit. Siksi monet karjalaiset pyrkivät peittämään kulttuuritaustansa, kulttuurihistorian professori Immonen sanoo. Immosen mukaan monet ajattelivat, että karjalaiset sulautuisivat vähitellen muuhun suomalaiseen väestöön ja kadottaisivat kulttuuri-identiteettinsä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan jopa päinvastoin; karjalainen identiteetti korostui entisestään ja uusiin asuinympäristöihinsä evakot toivat mukanaan palan Karjalaa: ruokakulttuurinsa, murteensa ja muut tapansa. - Meidän moneen kertaan muuttaneiden kaupunkilaisten on vaikea tajuta sitä vahvaa sidettä, mikä ihmisillä oli maahan ja maisemaan, Immonen pohtii. - Osa paikallisista asukkaista suhtautui karjalaisiin myötätuntoisesti ja auttoi niin paljon kuin suinkin voi. Monista tuli elinikäisiä ystäviä. Oli tietenkin niitäkin, jotka kokivat karjalaiset taloudellisena taakkana, Immonen sanoo. Ilo palaamisesta päättyi toiseen lähtöön

Pesarin perheen isä oli ollut myymälänhoitajana viipurilaisessa Osuusliike Torkkelissa, eikä perhe ollut aikeissa jäädä Laitilaan vaan etsi alusta lähtien omaa paikkaansa. Jo ensimmäisenä evakkokeväänä vuonna 1940 isä sai työn Haminassa toimivasta osuuskaupasta. Vuoden 1941 alusta perhe asui isän ammatin viemänä Sysmässä, kunnes loppukesästä Viipuri vallattiin takaisin.

- Kun sitten jatkosodan alettua Karjalaan pääsi vähitellen takaisin, varsinkin maanviljelijät lähtivät - jopa osa niistäkin, jotka olivat ehtineet saada asutustilan. Heitä ei pidellyt mikään, professori Immonen kuvailee.

- Kaikenlainen toiminta polkaistiin Viipurissa ripeästi käyntiin. Osuusliike Torkkelikin halusi olla mukana Viipurin kehittämisessä, ja isäni kutsuttiin mukaan tähän työhön. Eikä hän kahta kutsua tarvinnut, Pesari muistelee. Perhe palasi takaisin kotikylään Pihkalanjärvelle.

- Kun väki palasi takaisin Karjalaan, kaikkea toimintaa leimasi tekemisen meininki. Se oli todellista jälleenrakentamisen aikaa. Yleisesti luultiin, että kaikki se oli lopullista. Karjalainen iloisuus oli valloillaan. Toisin kuitenkin kävi, Pesari kertoo.

Immosen mukaan sekä karjalaiset että muut suomalaiset kokivat Karjalan menetykset epäoikeudenmukaisena, ja melko naiivisti monet suomalaiset uskoivat oikeuden lopulta voittavan. Karjalaisten lähtö teki menetyksen lopullisuuden selväksi.

Jo kertaalleen syntynyt usko elämän palautumisesta ennalleen omassa kodissa jouduttiin hylkäämään, kun Karjala menetettiin toistamiseen. Pesari uskoo, että karjalaisella luonteella oli kuitenkin helppo mukautua uusiin olosuhteisiin. - Ilo pintaan, vaikk' syvän (sydän) märkänis!, hän sanoo.

- Karjalaisten osalta muut tulkitsivat usein kevytmielisyydeksi sen, että iloisuus säilytettiin, vaikka oli koettu kovia. Kysymys oli varmaan myös rajan väen mentaliteetista. Karjalaiset olivat koko historiansa ajan eläneet tietyllä tavalla epävarmuuden alla. Siksi heidän oli ehkä helpompi kohdata myös vastoinkäymiset silloin kun ne tulivat, kertoo Kari Immonen.

Kesäkuussa 1944 Pesarin perhe lähti toiselle ja viimeiselle evakkomatkalleen. Savitaipaleen kautta perhe siirtyi Luumäelle, mistä perheen isä sai toimipaikan osuuskaupan myymälänhoitajana. Perhe asettuikin vakituisesti asumaan entisessä Viipurin läänissä sijaitsevalle Luumäelle, jossa Pesarin mukaan "vallitsee selvästi karjalainen mentaliteetti". Perheen evakkotaipaleen luonnetta kuvaa Pesarin mukaan pyrkimys päästä takaisin kaakkoiseen Suomeen päin.

Karjalaisten sijoituskartta (siirryt toiseen palveluun) Maanhankintalaki helpotti ja suututti

Evakkoon oli sotien aikana lähtenyt yli 400 000 karjalaista. Yhteiskunnassa pidettiin selvänä, että kaikille halukkaille oli annettava mahdollisuus omaan maahan ja asuntoon. Vuonna 1940 säädettiinkin pika-asutuslaki, jolla avitettiin maanhankintaa karjalaisille. Tuhansia tiloja perustettiin.

Vuonna 1945 säädettiin puolestaan maanhankintalaki, jonka sisältö oli samantyyppinen kuin pika-asutuslain; sen ansiosta pystyivät siirtoväki ja rintamamiehet hankkimaan maata ja viljelmiä. Jo kolmen vuoden kuluessa tästä oli lähes kaikilla halukkailla maata. Niin ikään vuoteen 1948 mennessä oli pääosa sijoitettavista evakoista saanut kodin. Köyhää, omaisuutensa menettänyttä evakkoväestöä auttoivat monet tahot, kuten talvisodan aikana perustettu Karjalan liitto.

- Varsinkin ne, jotka olivat joutuneet luovuttamaan maataan karjalaisille, pitivät uhrauksiaan kohtuuttomina, Immonen sanoo.

Ruotsinkieliset olivat myös huolestuneita paikkakuntiensa suomalaistumisesta, joskin maanhankintalain kielipykälä turvasi melko pitkälle ruotsinkielisten paikkakuntien kieliaseman säilyvyyden.

Etenkin kaupungeista, Viipurista, Käkisalmelta ja Sortavalasta lähteneet evakot halusivat evakossakin sijoittua kaupunkeihin. Tästä johtuen asuntopula oli kaupungeissa valtava. Helsingissä kokonaiset perheet joutuivat jopa 1950-luvulle saakka asumaan tilapäissijoituksessa, muun muassa kunnostetuissa pommisuojissa. Asuntopulaa helpottivat kuitenkin muun muassa Arava-lait, jotka tulivat voimaan vuonna 1949.

Myös Lapista lähdettiin evakkoon Yksi Suomen ja Neuvostoliiton välirauhansopimuksen ehdoista oli, että saksalaisjoukot tuli ajaa pois Lapista. Tämä vaati suomalaisjoukoilta paljon, joukot olivat jatkosodan taistelujen uuvuttamat, ja olihan Saksa myös entinen aseveli, jota vastaan nyt piti taistella. Miestappioita syntyi molemmin puolin, suomalaisille muun muassa saksalaisten kylvämien miinojen ansiosta. Pohjois-Suomen evakuointi aloitettiin syyskuussa 1944. Lapista lähti yli 160 000 ihmistä. Hallitus kääntyi länsinaapurin puoleen ja pyysi, että siellä otettaisiin osa evakoista vastaan. Osa evakuoitiinkin Tornionjoen länsipuolelle, mutta suurin osa matkasi etelämmäs Suomeen. Pääosin Lapin evakot asettuivat Pohjanmaalle. Keväällä 1945 viimeiset saksalaiset poistuivat Käsivarren Lapista. Sodan päättymisestä tuli 25. huhtikuuta kuluneeksi tasan 60 vuotta. Lapin evakot ryhtyivät palaamaan kotiin jo kesällä 1945, paitsi petsamolaiset, jotka olivat menettäneet kotinsa lopullisesti. Lappiin palaaminen oli fyysisesti vaarallistakin, sillä miinoitetut tiet aiheuttivat vaaratekijän pitkäksi aikaa. Kotien jälleenrakennus oli saksalaisten sytyttämien palojen jäljiltä pitkäkestoista, raskasta ja uuvuttavaa. Professori Immosen mukaan valtio tosin osallistui Lapin jälleenrakennukseen tehokkaasti, ja suuri osa Lapin asuntokannasta saatiin käyttöön jo syksyllä 1948. Vaikka Karjalan evakot eivät enää koteihinsa päässeet, Lapin evakkoja ei kadehdittu. - Karjalaiset evakot näyttävät kokeneen Lapin evakot itselleen rinnakkaisina, saman kohtalon kokeneina. Kun lappilaiset pääsivät palaamaan, se koettiin pikemminkin myönteisenä asiana kuin kateuden kautta, Immonen sanoo. "Finlands sak är vår!" (siirryt toiseen palveluun) Ilmapiiri sodan jälkeen oli toiveikas (siirryt toiseen palveluun) Heli Savola (siirryt toiseen palveluun), YLE24

houdihou