Sata vuotta aaltoliikettä

Elävien kuvien ihmeen aluksi katsotaan vuoden 1895 loppu, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset järjestivät ensi kerran maksullisen elokuvien yleisönäytöksen.

Yle Uutisten artikkeliarkisto

Täsmälleen puoli vuotta Pariisin kantaesityksestä oli vuoden 1896 juhannuksen jälkimainingeissa Suomen vuoro. Elävät valokuvat innostivat yleisöä ja parin vuoden kuluttua seurasi seuraava ulkomainen kinematografisesonki. Tarjolla oli uutisaiheita ja valikoima "hyvin koomisia kuvia".

Myös ensimmäiset Suomessa filmatut elävät kuvat olivat dokumentaarisia. Joulukuussa 1904 suomalaiset saivat ihmetellä Nikolainkadun koulun koulunuorisoa välitunnilla. Vuonna 1906 dokumenttiluonteisia lyhytelokuvia valmistui jo toistakymmentä ja ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan ja komediallisen hupailun vuoro oli vuotta myöhemmin. Vuonna 1907 valmistunut Salaviinanpolttajat oli käsikirjoituskilpailun tuotos. Valokuvaaja, insinööri ja Suomen ensimmäisenä elokuvatuottajana tunnettu Karl Emil Ståhlberg oli vuoden 1907 tammikuussa julistanut kilpailun "tehdä ehdotuksia ja selityksiä sellaisiin kotimaisiin aiheisiin, jotka soveltuisivat elävinä kuvina näytettäviksi". Humalaisten toikkaroinnin ohjaajaksi Ståhlberg kiinnitti ystävänsä, ruotsalaissyntyisen kreivin Louis Sparren ja rooleihin saatiin nimekäs joukko Kansallisteatterin sankarinäyttelijöitä. Ståhlbergin tuotantoyhtiö Atelier Apollo toteutti elokuvan ja hänen elokuvateatterinsa Maailman ympäri esitti sitä tuolloisen tavan mukaan tasan viikon verran. Sitten elokuva lähti kierrokselle muualle maahan eikä sitä ole tiettävästi Helsingissä sen koommin nähty. Parikymmenminuuttisen mykkäelokuvan negatiivit ja myöhemmin myös kopiot hävisivät aikojen saatossa. Ensimmäisen maailmansota lähes tyrehdytti elokuvatuotannon. Viranomaiset kielsivät ulkokuvauksen sotasensuurin erityismääräyksellä. Laitteiston ja raakafilmin hankinta oli vaikeaa. Elokuvien etukäteen tarkastaminen oli alkanut Suomessa vuonna 1910. Suomi-Filmi ja suomifilmit avaavat ääntään Elokuvatuotanto alkoi vakiintua 1919, jolloin Erkki Karu, Karl Fager ja Teuvo Puro perustivat Suomen Filmikuvaamo Oy:n, joka on vuodesta 1921 tunnettu Suomi-Filmi Oy:na. Vuonna 1933 Karu perusti Toivo Särkän kanssa toisen suurtuottamon SF:n eli Suomen Filmiteollisuuden. Monella menevät ässät ja äffät sekaisin, joten edellisen piikkiin listataan usein myös jälkimmäisen tuotoksia. Elokuvahistorian oppi-isä Peter von Bagh on pyrkinyt ottamaan harteilleen kenties turhauttavankin tehtävän valistaa elokuvakansaa SF:n ja Suomi-Filmin eroista. Von Bagh näkee, että Suomi-Filmillä oli selvästi oma tunnelmansa koko elokuvatuotantonsa kuuden vuosikymmenen ajan. Suomen Filmiteollisuus tuotti kuitenkin kuumeisen 30 toimintavuotensa aikana huomattavasti enemmän elokuvia - lähes hollywoodmaiseen tahtiin peräti 233! Valtavan tuotantomäärän ohella Peter von Bagh arvelee, että hiukan maalaismaisemman imagonsa ansiosta SF onnistui olemaan se yhtiö, josta kansa puhui "suomifilminä". Laveaa määritettä ei kuitenkaan viljellyt vain elokuvayleisö, vaan myös tv-kuuluttajien suussa SF on yhdistynyt suomifilmiin. Suomi-Filmin eli vielä silloisen Suomen Filmikuvaamo Oy:n ensimmäinen näytelmäelokuva oli Anni Swanin romaaniin pohjautuva Ollin oppivuodet. Joulukuussa 1920 pidettyyn ensi-iltaan saapui paikalle myös Suomen tasavallan presidentti K.J. Ståhlberg - Suomen ensimmäisen elokuvatuottajan K. E. Ståhlbergin serkku. 45-minuuttinen elokuva oli pisin siihen asti tehdyistä kotimaisista elokuvista. Edessä oli kuitenkin katovuosia, sillä sujuvasta kerronnastaan huolimatta elokuva ei saavuttanut suurtakaan suosiota vaan toi tappiota 50 000 markkaa. Mykkäelokuva oli tuonut mukanaan tradition, jota oli vaikea murtaa. Etuna oli myös se, että suurten eleiden aikaan saatettiin elokuvat roolittaa sekä suomen- että ruotsinkielisillä huippunimillä kielimuurista välittämättä. Maailmalta kaikui kuitenkin jo äänielokuvan kohina. Viimeiseksi suomalaiseksi mykkäelokuvaksi jäi keväällä 1930 ensi-iltansa saanut Carl von Haartmanin ohjaama Kajastus. Suomi-Filmin talous oli tuolloin vaaka-laudalla. Yleisen laman lisäksi äänielokuvaesityslaitteiden hankinta yhtiön elokuvateattereihin söi varoja. Rahaa oli vain yhden kokoillan elokuvan tekoon. Helmikuussa 1931 ensi-iltansa saaneen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin -elokuvan teko aloitettiin mykkäelokuvan tapaan. Repliikkeihin ei revetty, mutta jälkiäänityksenä Lahyn-Filmin ääniateljeessa elokuvaan lisättiin musiikkia ja äänitehosteita. Aidon kuuluinen sonnin mylvintä vavahdutti katsojia ja kirvoitti kiitoksia kriitikoiltakin. Samaan aikaan Lahyn-Filmi puuhasi kuitenkin omaa äänielokuvaansa huulisynkronirepliikkeineen kaikkineen. Yrjö Nybergin (myöh. Norta) ohjaama ja osuvasti nimetty Sano se suomeksi koostui useista irrallisista sketseistä, tanssi- ja musiikkinumeroista sekä haastatteluista. Mukana olivat muun muassa Paavo Nurmi, Georg Malmstén sekä Eino ja Emmi Jurkka. Ensimmäinen kotimaisin voimin tehty puhe- ja musiikkielokuva Tukkipojan morsian perustui Erkki Karun omaan käsikirjoitukseen. Äänielokuva oli nyt vakiinnuttanut asemansa niin, että tämän jälkeen kaikki pitkät kotimaiset näytelmäelokuvat olivat sataprosenttisia äänielokuvia. Kolme vuotta myöhemmin tehtiin jo ennätyksiä. Suomi-Filmin tuottama Risto Orkon ohjaus Siltalan pehtoori vuodelta 1934 on ensimmäinen suomalainen elokuva, joka on hätyytellyt miljoonan katsojan rajaa. Samainen elokuva pelasti myös Suomi-Filmin perikadolta. Aiempien talousvuoksien vuoksi Erkki Karu oli saanut lähteä Suomi-Filmistä. Karu perusti saman tien uuden tuotantoyhtiön Suomen Filmiteollisuuden ja otti yhtiön lyheteeksi vanhaa firmaansa ärsyttävän SF:n. Yhtiöiden linja eriytyi alusta lähtien. SF haki kansanomaista linjaa ja Suomi-Filmi puolestaan kansainvälistä tyyliä. Tuotanmäärissä SF ajoi Suomi-Filmin ohi. Suomen Filmiteollisuuden tuottama oli myös enimmäinen suomalainen värielokuva, jota juhlittiin marraskuussa 1956 Juhan ensi-illassa. 1950 perustettiin vielä kolmas suuri suomalainen tuotantoyhtiö Fennada-Filmi. Farssien lisäksi Fennada tuotti kunnianhimoisia suurelokuvia, mikä koitui myöhemmin myös yhtiön talouden kompastuskiveksi. Fennadan tuotantoa ovat muun muassa Hannu Lemisen Rajavartijan kaunis Inkeri, Roland af Hällströmin Ryysyrannan Jooseppi, Veikko Salmisen Evakko, Matti Kassilan Elokuu ja Komisario Palmu -elokuvat. Myötä- ja vastamäkiä

Studioelokuvan huippuvuosien jälkeen 1960-luvun alku oli notkahdus ankeaan arkeen.

Liikatuotanto ja vuosien 1963 - 1965 näyttelijälakko aiheuttivat lopulta elokuva-alan kriisin. Suurtuottamot Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi joutuivat supistamaan tuotantoaan. Suomen Filmiteollisuuden toiminnan päättyminen 1965 merkitsi teollisen suomalaisen elokuvatuotannon loppua.

Uusi aalto vei kuitenkin elokuvaa eteenpäin, mutta vuosikymmenen vaihtuessa oli jälleen pohjakosketuksen paikka. Vuonna 1974 valmistui vain kaksi kotimaista elokuvaa ja koko vuosikymmen oli kotimaisen elokuvatuotannon hiljaisin.

1980-luku taas oli murtoveden aikaa. Vanhat ohjaajat päättelivät uraansa ja uudet astuivat asemiin. Esimerkiksi Jörn Donner, Edwin Laine ja Mikko Niskanen ohjasivat viimeiset elokuvansa 1980-luvulla. Mutta vastaavasti tuolloin nähtiin yli 40 esikoiselokuvaa eli enemmän kuin koskaan. Uusina kykyinä nousivat esiin muun muassa Kaurismäen veljekset, Matti Ijäs ja Lauri Törhönen.

Vuosi 1996 oli synkkä vuosi Suomi-elokuvalle. Vuoden aikana teattereihin saatiin seitsemän kotimaista elokuvaa, joihin myytiin yhteensä vain 191 000 pääsylippua. ja kotimaisen elokuvan katsojaosuus möyri ennätysalhaalla - 3,7 prosentissa.

Vuosituhannen taitteessa suomalaisella elokuvalle alkoi jälleen mennä lujaa. Vuonna 1999 muun muassa Rukajärven tie, Häjyt ja Poika ja ilves toivat jälleen katsojat kotimaisen elokuva pariin. Alettiin puhua kotimaisen elokuvan nousukaudesta. Samaa huumaa on nyt eletty muutama vuosi. Elina Yli-Ojanperä, YLE24 (siirryt toiseen palveluun) >>> Suomi filmillä - elämää elokuvassa (siirryt toiseen palveluun) >>> Kansallisia erikoisuuksia kansainvälisille elokuvamarkkinoille (siirryt toiseen palveluun) >>> Tukea tuotantoon (siirryt toiseen palveluun) Kirjallisuutta: Ahonen, Kimmo, Rosenqvist, Janne, Rosenqvist, Juha & Valotie, Päivi (toim.): Taju kankaalle. Uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa. Otava, 2003. Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan kultainen kirja. Otava, 1992. Honka-Hallila, Ari, Laine, Kimmo & Pantti, Mervi: Markan tähden. Yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja, 1995. Sedergren, Jari: Filmi poikki. Poliittinen elokuvasensuuri Suomessa 1939 - 1947. Suomen historiallinen seura, 1999. Toiviainen, Sakari: Levottomat sukupolvet. Uusin suomalainen elokuva. Gummerus, 2002. Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat. Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896 - 1930. Otava, 1972. Uusitalo, Kari: Kuvaus-kamera-käy! Lähikuvassa suomifilmit ja Suomi-Filmi Oy. Kirjastopalvelu, 1994. Verkossa: YLE Arkissa puhuttua filmihistoriaa Spedestä Godardiin (siirryt toiseen palveluun) Suomen elokuvasäätiö (siirryt toiseen palveluun) Suomen elokuva-arkisto (siirryt toiseen palveluun) Film-O-Holic.com elokuvakulttuurin ajankohtaisjulkaisu (siirryt toiseen palveluun) Elokuvantaju - elokuva-alan verkko-oppimateriaalia (siirryt toiseen palveluun) Tutkimus: Kotimaisten elokuvien sponsorointi, Teemu Mäkitalo (PDF) (siirryt toiseen palveluun) Selvitys: Matkalla maailmalle - Kokemuksia suomalaisen elokuvan kansainvälisestä myynnistä (PDF) (siirryt toiseen palveluun) Makupalojen linkit Suomen elokuvamaailmaan (siirryt toiseen palveluun)