Lisää panoksia asekaupan valvontaan

Aseet päätyvät maailman konfliktialueille usein lain harmaalla alueella operoivien ammattimaisten välittäjien kautta. Ihmisoikeusjärjestöjen syyttävät sormet osoittavat silti myös löyhien vientisäädösten suuntaan. Järjestöjen mukaan säädösten valvonnassakin on erittäin vakavia puutteita.

Ammattimaiset välittäjät ovat toimittaneet aseita lukuisille YK:n asevientikiellossa oleville alueille. Näin tapahtui esimerkiksi 1990-luvulla Ruandassa, missä alueelle välitetyt aseet auttoivat maan armeijaa ja puolisotilaallisia hutujoukkoja kokonaisen kansanmurhan toteuttamisessa.

Huhtikuussa 1994 alkaneen verilöylyn aikana ja sen jälkimainingeissa Ruandan seitsenmiljoonaisesta väestöstä noin puolet joko surmattiin tai pakeni maasta. Surmatut ja paenneet olivat tutsivähemmistöön kuuluneita ja maltillisia hutuja.

Monissa maissa lainsäädäntö ei yllä koskemaan kansainvälistä aseiden välitystä, kuljetusta tai rahoitusta. Käytännössä siis välittäjä voi jäädä kiinnikin, mutta häntä ei saada oikeuteen, koska hänen kotimaansa lainsäädäntö ei ulotu ulkomailla tapahtuvaan toimintaan. Oikeudenkäynnin uhatessakin välittäjä voi yksinkertaisesti paeta löyhemmän lainsäädännön maahan.

Jos asevientiä koskevia sääntöjä onkin olemassa, ne ovat usein lähinnä eettisiä normeja. Tällaisista normeista on kyse muun muassa EU:n käytännesäännöstössä, jonka mukaan aseita ei tulisi viedä sotaa käyviin tai ihmisoikeuksia polkeviin maihin. Käytännössä säännöillä ei kuitenkaan ole lain voimaa eikä niiden rikkomisesta siten myöskään seuraa rangaistusta.

Laillisesti sitovia vientikieltojakin voidaan tulkita monella tapaa ja joskus tulkinnoissa tuntuu olevan rajana vain taivas: kiellolla saatetaan esimerkiksi estää tappavien aseiden vienti, mutta samaan aikaan sallia muiden puolustustarvikkeiden kauppa.

Valvonnan aukot mahdollistavat aseviennin kriisialueille Kylmän sodan ja suurvaltojen kilpavarustelun päättyminen sekä Neuvostoliiton hajoaminen romahduttivat aseiden kysynnän. 80-luvun lopulta 90-luvun viimeisiin vuosiin mentäessä koko maailman sotilasmenot putosivat peräti kolmanneksen. Asetehtaiden oli fuusioiduttava, jotta ne olisivat voineet jatkaa toimintaansa enää lainkaan. Valtaosa asemyynnistä keskittyi muutamalle suurelle, maailmanlaajuisesti toimivalle yhtiölle, mikä teki kaupan valvonnasta aiempaakin vaikeampaa. Nykyään onkin tavallista, että ase valmistetaan usean maan yhteistyönä. Kun vaikkapa pienoiskivääri suunnitellaan yhdessä maassa ja sen osia valmistetaan toisessa ja kolmannessa, aseen alkuperämaan käsite - ja samalla myös sen käytön valvonta - hämärtyy huomattavasti. Tilannetta mutkistaa entisestään, ettei käytössä toistaiseksi ole yhtenäistä merkintä- tai seurantajärjestelmää, jonka avulla aseiden liikkeitä pystyttäisiin pitämään silmällä. Viennin seurantaa vaikeuttaa myös se, että osa suuristakin aseidentuottajista antaa tietoja kaupoistaan kovin nihkeästi. Laillinenkin ase muuttuu väärissä käsissä laittomaksi

Edes ns. laillinen kauppa ei ole ongelmatonta, sillä moni laillisesti myyty ase päätyy pimeille markkinoille. Arviolta jopa yhdeksällä kymmenestä laittomasta aseesta olisi laillinen alkuperä. Käytännössä vientilupa muuttuu laittomaksi, jos vääriin käsiin joutuneita aseita tiedetään käytetyn esimerkiksi vakaviin ihmisoikeusloukkauksiin.

Karun muistutuksen aselastin vääriin käsiin joutumisen helppoudesta sai taannoin Britannia, jonka oli määrä toimittaa Irakin poliisille yli 20 000 puoliautomaattiasetta. Kaupan siunanneen brittihallituksen kannalta oli tavattoman kiusallista, että aseet päätyivätkin al-Qaida-johtaja Abu Musab al-Zarkawia tukeville kapinallisille, jotka käyttivät niitä maassa olevia brittijoukkoja vastaan. Britannian hallitus oli varoituksista huolimatta purkanut aseidenvientikiellon Irakiin kesällä 2004. Suuren ongelman muodostavat etenkin ns. ylijäämäaseet, ripeän asekehittelyn länsimaissa ennen käyttöikänsä loppumista vanhanaikaisiksi luokitellut aseet. Vanhanaikaisena toisaalla pidetty ase kuitenkin kelpaa mainiosti käyttöön toisaalla, mikä hyvin usein merkitsee juuri maailman köyhimpiä kolkkia ja siellä rikollisia, aseellisia ryhmiä tai korruptoituneita hallituksia. Jokaisella aseita myyvällä valtiolla on periaatteellinen velvollisuus huolehtia siitä, ettei niitä käytetä rikolliseen toimintaan, ihmisoikeusloukkauksiin tai sotarikoksiin. Kun tämä ylväs periaate ja toisaalta miljardien dollarien asekauppa asetetaan vaakakuppeihin, on valitettavan selvää, kumpi painaa enemmän valtaosassa tapauksista. Pelkästään vuonna 2003 maailman suurin asekauppias Yhdysvallat vei aseita 13 sellaiseen maahan, joita jopa maan oma ulkoministeriö piti epädemokraattisina. Maa puolustautui sanomalla, että puuttuvat amerikkalaisaseet korvattaisiin kuitenkin jonkun toisen toimittamilla aseilla. Maailman johtavat ihmisoikeusjärjestöt Amnesty etunenässään aloittivat syksyllä 2003 aktiivisen kampanjoinnin Control Arms -otsikon alla. Kampanjan pyrkimyksenä on saada aikaan uusi, oikeudellisesti sitova asevientisopimus, joka rajoittaisi asekaupasta syntyviä ongelmia. Järjestöjen toiveena on, että sopimus allekirjoitetaan jo tänä vuonna YK:n pienasekonferenssissa. Keskustelu velloo kiivaana ja näkemyksiä on esitetty niin aseviennin rajoittamisen puolesta kuin sitä vastaankin. Kuten nyt jo edesmennyt Matti Wuori totesi: "Asekauppa on aihe, joka ei jätä ketään kylmäksi, paitsi kirjaimellisesti tuotteiden tuntemattomat, usein siviiliuhrit." Anna Sirkka, YLE24 Tähtäimessä asekauppa Pienaseet ovat suuri ongelma Control arms -sivusto (siirryt toiseen palveluun)