Italia on palannut kansainvälisen politiikan näyttämölle

Rooman Libanon-konferenssi ja Italian uuden hallituksen yleinen aktiivisuus kansainvälisessä politiikassa on havaittu sekä kansainvälistä politiikkaa aktiivisesti seuraavien että uutisyleisön keskuudessa, kirjoittaa Liisa Liimatainen Roomasta.

Ulkomaat

Libanon-konferenssissa uusi ulkoministeri Massimo D’Alema seisoi Yhdysvaltain ulkoministerin Condoleeza Ricen rinnalla merkkinä siitä, että Romano Prodin hallitus aikoo pelata korkeatasoista peliä vastaisuudessakin.

Silvio Berlusconin valtakautena Italia oli selvästi valinnut itselleen eräänlaisen Yhdysvaltain vasallin, lähes kaikessa presidentti George Bushin takana kritiikittömästi seisovan EU-maan osan. EU:n piirissä Berlusconin värikkäät yhden miehen näytökset olivat jo saaneet odottamaan vallanvaihtoa Roomassa.

Komission entisenä puheenjohtajan Romano Prodin vakuutukset Italian paluusta aktiiviseen EU-politiikkaan kuulostivatkin itsestäänselvyydeltä. Innokas halu näytellä pääosia suurissa näytelmissä saattaa saada Italian houkutukseen pelata yksittäisenä vaikuttaja maailman ainoan suurvallan kyljessä eikä eurooppalaisen joukkueen osana. Tällaisen vaaran näki Libanon-konferenssissa Italian kansainväliseen politiikkaan erikoistuneen tutkimuslaitoksen eli Istituto Affari Internazionalin tutkimusjohtaja Roberto Aliboni.

Välimeren alueen ja Lähi-idän asiantuntijana laajalti tunnetun Alibonin mielestä Rooman konferenssissa mielenkiintoista oli se, että Yhdysvallat antoi Italialle näin tärkeän tehtävän. Aliboni uskoo, että Yhdysvaltojen mielestä kansainvälispoliittisesti tahraantumattoman, Irakissa olevia joukkojaan koskevan vetäytymispäätöksen tehneen hallituksen johtama Italia oli juuri oikea, Libanon-konferenssin järjestäjämaa.

Ulkoministeri D’Alema kävi kesäkuussa Washingtonissa Yhdysvaltain ulkoministeriä tapaamassa. Ilmeisesti tuon tapaamisen aikana D’Alema sai yhdysvaltalaisen kollegansa vakuuttuneeksi siitä, että Italia on edelleen – niin kuin koko sodan jälkeisen ajan – Yhdysvaltain ystävä, vaikka nykyisillä vallanpitäjillä on hyvin toisenlainen näkemys maailman asioista kuin Berlusconilla. Nykyisessä kansainvälispoliittisessa tilanteessa ja uuden Yhdysvaltain ulkoministerin valtakautena itsenäisesti ajattelevasta liittolaisesta saattaa olla enemmän hyötyä kuin aina uskollisesta vasallista.

Veteraanitutkijan mielestä ulkoministeri D’Alema ei kuitenkaan käyttäytynyt Rooman kokouksessa täysin pääministeri Prodin lupausten mukaan. Hän veti Rooman kokousta yhdessä ulkoministeri Ricen kanssa, ja joutui huomaamaan, että suurvallan edustaja loppujen lopuksi ajoi oman näkemyksensä läpi ja esti sen, että Roomasta olisi tullut tulitaukopäätös.

Ranska ilmoittikin heti omassa lehdistötilaisuudessaan, että konferenssi epäonnistui. Israelille konferenssin tulos, se että se ei vaatinut heti alkavaa tulitaukoa, antoi oikeutuksen jatkaa Libanonin pommituksia.

EU:n ulkoministerien ylimääräinen kokous puolestaan löysi yhteisen kannan, ja juuri D’Aleman väitetään löytäneen, yhdessä Ranskan kanssa, oikeat sananmuodot. Italian tv-uutisten katselijat ovat voineet havaita, kuinka ärsyyntynyt ja selväsanainen D’Alema on ollut Israelin hallitsijoiden tapaamisten jälkeen tuoreen vierailun aikana.

Israelin linja ja Yhdysvaltain sille antama tuki ovat pakottaneet D’Aleman ja muut eurooppalaiset löytämään yhteisen näkemyksen Libanonia koskevissa päätöksissä.

Heti Libanon-konferenssin jälkeen Aliboni pohti sitä, oliko Italian hallitus täysin tietoinen siitä, mitkä olivat Yhdysvaltain ehdoilla järjestetyn Rooman konferenssin seuraukset. Alibonin mielestä Rooman konferenssi nimittäin palveli puhtaasti Yhdysvaltain ja Israelin tavoitteita. Hänen mielestään Italian on mietittävä, suostuuko se vastaisuudessa palvelemaan politiikkaa, jonka muokkaamisessa sillä ei ole mitään osuutta ja jonka muuttamiseen se ei voi vaikuttaa.

Tämä on useimpien EU-maiden edessä oleva tärkeä kysymys tällä hetkellä, mutta tietenkin se koskee ennen kaikkea niitä maita, jotka haluavat näytellä pääosia nykyisessä draamassa.

Historian raskas painolasti Italian politiikassa historian perinne painaa usein raskaasti. Näin tapahtui edelliselle ulkoministerille, Gianfranco Finille, jonka oma puolue, Kansallinen liitto on entisen fasistipuolueen perillinen. Fini ja hänen puolueensa ovat toki irtautunut fasismista, mutta poliittinen tausta pakotti Finin tekemään lukuisia Canossan matkoja Israeliin. Kun Israel vihdoin hyväksyi hänet ja hänen puolueensa, Finistä tuli joskus Israelia israelilaisempi. Italian sisäpolitiikassa Fini ja oikeistoenemmistö yleensä ovat leimanneet kaikki Israelin arvostelijat antisemiitin merkillä. Koko hallitusrintamalla ei ollut omaa, Lähi-itää koskevaa näkemystä. Myös Massimo D’Aleman puolueella, Vasemmistodemokraateilla on omasta historiasta periytyneet painolastit: D’Aleman puolue syntyi lännen suurimman kommunistipuolueen enemmistöstä. Vasemmistodemokraatit ovat olleet Euroopan sosialistisen puolueen jäsen jo yli 10 vuotta. Berlusconin kommunistisyytteistä huolimatta puolue on hyvin kaukana kommunistisesta perinnöstä. Mutta ehkä juuri tuon perinnön vuoksi joskus tuntuu siltä, että Italian entiset kommunistit ovat muita eurooppalaisia vasemmistopuolueita maltillisempia. Massimo D’Alema on tasokas johtaja, mutta juuri hänen taustansa vuoksi ulkoministeri Ricen rinnalla seisominen maailman median edessä saattaa olla erityisen tyydytyksen kohde. Aliboni toteaa, että kaikki menneisyydestään irti pyrkivät ovat hieman yli-innokkaita. Hän muistuttaa, että D’Alema oli Italian pääministeri kun Italia päätti Kosovon sodasta ja kannatti Serbian pommittamista hyvin vakuuttuneena. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että Italia on jo löytänyt oman paikkansa EU:n yhteisen ulkopolitiikan vahvistajana. Aktiivisuutta myös Balkanin ja Afrikan suhteen

Lähi-idän hätätilanne työllistää Prodin hallitusta ja D’Aleman ministeriötä, mutta Italia haluaa olla hyvin aktiivinen myös Balkanin rintamalla: Adrianmeren pohjukka ja Joonianmeri ovat sille elintärkeitä lähialueita.

Koko 90-luvun Italia joutui maksamaan korkean hinnan Berliinin muurin romahduksesta eteläisessä Euroopassa. Koko 90-luvun ajan entisen Jugoslavian alueelta ja Albaniasta valui meren yli Italiaan sekä laittomia siirtolaisia että järjestäytyneen rikollisuuden kauppatuotteita: huumeita, aseita ja aina Kiinan syrjäalueilta saapuneita, kauppatavaraksi muutettuja ihmisiä. Myös muun itäisen Euroopan sosialististen järjestelmien romahduksen jälkiseuraukset ovat näkyneet Italiassa maateitse tulevana valtavana laittomana maahanmuuttona. Vasta tapahtunut Montenegron itsenäistyminen on uusin Italian huoli, sillä pienen naapurimaan talous perustuu suurelta osalta rikollisuuteen.

Afrikan läheisyyden vuoksi Italian on myös pakko toimia, jotta se vapautuisi tuhansista maahanmuuttajista koostuvasta maahanmuuttovirrasta. Kanarian saarille ja Espanjaan saapuva ihmisvirta on saanut lähes unohtamaan, että Libyasta tulee väkeä Välimeren yli lähes joka päivä.

Viimeisen parin viikon aikana Sisilian saarille on tullut noin 2000 henkeä. Jo edellinen Italian hallitus vaati, että kauempana Välimerestä sijaitsevat EU-maat jakavat vastuun muuttovirrasta. Italian, Kreikan ja Maltan yhteisen meripartiointien on määrä alkaa jo elokuussa. Sen lisäksi Italia ja EU haluavat neuvotella Libyan kanssa kaikista ihmisvirtaan liittyvistä ongelmista. Valmisteilla on myös EU:n ja Afrikan Unionin yhteinen konferenssi, jota Italia on erityisesti halunnut.

Lähteet: Liisa Liimatainen, Rooma