Näkymätön käsikö vei Suomen pankkikriisiin?

Oliko 1990–luvun alun pankkikriisissä mukana "näkymätön käsi", kuka se oli tai kuka sitä ohjasi? Oliko peräti koko kurjuus suunniteltu maan talouden tervehdyttämiseksi vai löytyikö näkymätön käsi ohjaamaan tapahtumia vasta kun maa oli jo konkurssitilassa? Tähän viittaa uusimmassa kirjassaan toimittaja-kirjailija Mauno Saari, mutta ei anna juurikaan johtolankoja.

kulttuuri

Mauno Saaren kirjaa on vaikea määritellä, se ei ole dokumentti, ei historiikki, ei muistelmateos, vaan muistuttaa lähinnä näytelmäkäsikirjoitusta, jossa on joitakin yhtymäkohtia todellisuuteen. Lähdeviitteitä ei ole. Lukijan on mahdoton tietää, mikä on oikeasti tapahtunut, mikä on totta, mikä oletusta tai mielikuvituksen tuotetta.

Näkymätön käsi on kirjan nimi. Tuntuu kuin nimi olisi keksitty jälkikäteen tai jossakin matkan varrella, sillä kirjan sisällöstä siihen ei vastausta löydy. Kirjan nimi viittaa siihen, että koko Suomen pankkikriisin päällä olisi ollut "käsi", joka halusi siivota suljetussa säännöstelytaloudessa eläneen maan avoimeen talouteen sopivaksi. Kukahan se "käsi" olisi mahtanut olla? Mauno Koivistoko, jonka vahvan markan politiikka ajoi maan lähes konkurssiin, luottokelpoisuuden menetys ja kansainvälisen valuuttarahaston ohjaus oli lähempänä kuin kukaan uskaltaa tänä päivänä tunnustaa. Kovin paljon muita vaihtoehtoja ei jää, mutta Saarikaan ei tätä ääneen sano. Mutta. Saari antaa ymmärtää, että tiedotusvälineet olivat noina vuosina huonosti perillä tai peräti ihan pihalla siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtui. Tästä asiasta olen kovasti eri mieltä. Itse työskentelin jo tuolloin uutispäällikkönä tv–uutisissa ja voin vakuuttaa sekä Saarelle että muille, että olimme itse asiassa varsin hyvin perillä siitä, mitä maassa tapahtui. Sen voi kuka tahansa käydä Ylen arkistoista tutkimassa. Reaaliaikaiseen seurantaan meillä ei luonnollisesti tuolloinkaan ollut mahdollisuuksia, emmehän istuneet niissä pöydissä, missä päätöksiä tehtiin emmekä olleet mukana jahtireissuillakaan. Tiedot tapahtuneista tihkuivat kuitenkin julki muutaman päivän viiveillä. Ongelmana erityisesti tv-uutisissa oli, ettemme - toisin kuin lehtien kolumnistit - pystyneet uutisina kertomaan huhuja, juoruja ja puolitotuuksia, joita yhteiskunta oli silloin täynnä. Meillä piti olla näyttö, faktat, todisteet. Niitä Saarella ei kertomuksensa tueksi tahdo löytyä vieläkään. Mauno Saari on sujuva kirjoittaja, ja hän kirjoittaa itselleen entuudestaan tutusta aiheesta, josta hän on aiemmin tehnyt mm. tv–näytelmien käsikirjoituksia. Hän kiistämättä tuntee aihepiiriä ja hän on haastatellut ainakin osaa kirjan hahmoista. Kirja on kiistämättä mielenkiintoinen oletuksineen, väitteineen ja johtopäätöksineen. Mutta mitään uusia vastauksia kirja ei tapahtuneisiin anna. Saari ei esimerkiksi ole nostanut sitä olettamaansa ”näkymätöntä kättä” pystyyn. Mikä oli tämän "käden" rooli rahamarkkinoiden vapauttamisessa ja sitä seuraneessa omaisuuden uusjaossa, köyhän kansan kyykyttämsessä? Eli oliko jotakin suunnitelmaa vai karkasiko kaikki vain käsistä? Tämän päivän valossa vahvan markan politiikan itsepäinen jatkaminen tuntuu täysin käsittämättömältä erityisesti kun se oli monien mielestä käsittämätöntä jo silloin; tuloksena tuhansia yrityskonkursseja ja lukematon määrä itsemurhia ja perhetragedioita, joita vieläkin muistellaan ja seurauksia maksetaan. Valitettavasti presidentti Koiviston arkistot näistä asioista ovat tutkijoiden ulottumatomissa vielä pitkään. Mutta keskeinen kysymys on, eikö kukaan tiennyt, ymmärtänyt tai aavistanut mitään kun lainojen vakuutena ja yritysten taseissa vakuuksina olevien kiinteistöjen arvoja kaksinkertaistettiin, kolminkertaistettiin, nelinkertaistettiin? Jopa suolampareet kelpasivat lainojen vakuudeksi. Saari ei kovinkaan hyvin jaksa johdattaa lukijaa pankkikriisin syihin, rahamarkkinoiden vapauttamiseen, lainarahan räjähdysmäiseen kasvuun ja Holkerin hallituksen talouspolitiikkaan. Mielenkiintoinen yhtymäkohta tähän päivään on, että elämme tällä hetkellä hieman samantyyppisessä tilanteessa; asuntojen hinnat pääkaupunkiseudulla ovat muutamassa vuodessa jopa moninkertaistuneet eikä niillä ole enää rakentamisen kustannusten kanssa mitään tekemistä. Saari tyypittelee voimakkaasti henkilöitään, kuka on rakentaja, kuka peluri, kuka yhteistyöihminen, kuka hakee vain oma etuaan. Kirjassa on sankareita ja konnia, erityisesti monista poliitikoista Saari piirtää ruman kuvan. Henkilökuvat jäävät kuitenkin kovin kapeiksi. Oikeastaan vain Pertti Voutilaisen ja Iiro Viinasen sielunelämää koetetaan avata. Siinäkin on ongelmana se, että kirjan lähdekritiikki ei kerro, mikä on pelkästään Saaren mielikuvitusta, mikä perustuu esimerkiksi päiväkirjamuistioihin ja mikä haastatteluihin. Mutta kaikesta huolimatta, ajan kokeneille kirja on mielenkiintoinen aikamatka ja teksti on sujuvaa. Antina voi olla ainakin se, että se tuo mieleen jo armaaseen unohdukseen vaipuneita muistikuvia omasta menneisyydestä. Pankkikriisin vuosien vakavasti otettava historia on edelleen kirjoittamatta. Tähän saakka kattavin on Markku Kuisman kirjoittama Kansallispankin historia, mutta se ei luonnollisestikaan pysty kattamaan koko laajaa yhteiskunnallista kenttää, joka pankkikriisissä oli mukana. Hannu Kataja, TV-uutisten päällikkö