Saamelaisten asema ja Suomen valtio ”Ei tule vaivatta vapaus”

Saamelaisten oikeusasemasta Suomessa on käyty laajempaa yhteiskunnallista kädenvääntöä pian neljäkymmentä vuotta. Keskeiset vaiheet olivat Saamelaisvaltuuskunnan perustaminen, parlamentin synnyttämien, kulttuuri-itsehallintolaki ja nykyiset, ratkaisemattomat kysymykset saamelaisten oikeudesta määrätä omaksi katsomansa maan hyödyntämisestä ja käytöstä. Tämä kysymys liittyy vahvasti Suomen lupaukseen ratifioida ILO:n vähemmistökansojen asiakirja.

Kotimaa

Saamelaisten aseman muutos suomalaisessa yhteiskunnassa alkaa näkyä 1960 luvulla. Käsite lappalainen muuttuu kansainvälisen ja kansallisen keskustelun myötä saamelaiseksi. Samalla myös suomalainen yhteiskunta havahtuu käytännön tasolla huomaamaan alueellaan elävän vähemmistökansallisuuden.

Norjalaiset ehtivät ensimmäisenä vahvistamaan saamelaisten aseman. Norjan saamelaisten parlamentti Saamelaiskäräjät aloittaa toimintansa 1989 Karasjoella. Se on esimerkkinä muille ja Ruotsi seuraa 1993 ja perustaa parlamentin Kiirunaan. Suomi tulee pian mukaan ja perustaa oman parlamenttinsa 1996 Inariin. Tätä ennen Suomessa toimi saamelaisvaltuuskunta.

Saamelaiskäräjien perustaminen liittyy oman lakinaan osaksi saamelaisten kulttuuri-itsehallintolakia. Muutos on merkittävä ja sitä pohjaa perustuslain tasolla kirjoitettu tunnustus, että saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa. Tältä osin keskustelu on kirjoitettu loppuun mutta se ei ole päättynyt.

Saamelaiskäräjä on Suomen saamelaisten korkein poliittinen elin. Se ei ole osa valtion hallintoa, vaikka se toimii Oikeusministeriön hallinnon alalla. Käräjät edustaa saamelaisia kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Sen tehtävä on hoitaa saamen kieleen, kulttuuriin ja saamelaisten asemaan liittyviä asioita.

Vahvemman aseman etsintä Saamelaisten oikeudet maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin ovat keskeisimmät kysymykset, jotka ovat pitäneet yllä julkista keskustelua aina 1990 luvun alusta alkaen. Perustuslakivaliokunta katsoi, käsitellessään uutta perustuslakia 1990 että saamelaisten perinteisiä elinkeinoja koskevat kyymykset jätetään odottamaan lakia, joka koskisi saamelaisten maanomistuskysymystä. Tätä lakia ei ole jätetty valtioneuvostolle, eduskunnalle tai oikeusministeriön ulkopuolelle tähän päivään mennessä. Suomi neuvotteli 1990 luvun alussa liittymisestä ILO:n vähemmistökansojen ja heimojen sopimukseen. Tämä sopimus koskee niitä kansoja jotka ovat asuneet alueillaan ennen valloittajan tuloa. Suomi on perustuslaissaan vahvistanut saamelaisten aseman alkuperäsikansana. Yleisesti hyväksytään, että saamelaiset ovat Pohjoismaiden ja Euroopan Unionin pohjoisin alkuperäiskansa. Tämän ILO:n sopimuksen ratifioinnin edellytys on että Suomi hyväksyy saamelaisten maanomistusoikeudet. Suomi sitoutui ratkaisemaan nämä oikeudet 1990. Useimmat hallitukset ovat lupautuneet saattamaan nämä maanomistusoikeudet lain tasolle. Viimeksi tähän sitoutui Matti Vanhasen hallitus. Tällä vaalikaudella ratkaisua ei tule, koska pääministeri keskeytti Oikeusministeriössä alkaneen saamelaislain valmistelun syksyllä .

Ensimmäinen oikeustieteellinen ja edelleen validi tutkimus saamelaisten historiasta valmistui kun oikeustieteilijä Kaisa Korpijaakko-Labba väitteli tohtoriksi. Korpijaakon väitöskirja julkaistiin 1989 ja se käsittelee saamelaisten asemaa Ruotsin kuningaskunnassa aina 1760 luvulle saakka. Väitöskirjassa osoitettiin, että valtiolla ei ole ollut oikeutta saamelaisten käyttämiin ja hallinnoimiin maihin.

Korpijaakon teosta voidaan pitää ensimmäisenä tieteellisenä osoituksena siitä, mikä asema hyvin järjestäytyneellä Lapin kylien eli siidojen hallintoverkostolla oli aikanaan. Nämä siidat toimivat viimeisen kerran 1930 luvulla, kolttien alueilla.

Tutkimusten aika alkaa Saamelaisten asemaa on pyritty ratkaisemaan oikeudellisilla selvityksillä, ensimmäisen kerran tohtori Korpijaakko-Labban toimesta, seuraavan kerran tohtori Pekka Vihervuoren selvityksessä 1999, tohtori Juhani Wirilander 2001 ja neljän tutkijan Mauno Hiltusen, Juha Joonan, Matti Enbusken ja Tarja Nahkiaisojan tutkimukset 2002-2006. Yhteiskunnan taloudelliset panostukset näihin kaikkiin tutkimuksiin liikkuvat lähellä miljoonaa euroa. Viimeisin tärkeä selvitys valmistui kirjailija-tutkija Voitto Viinasen toimesta 2002-2006. Vihervuori esitti Oikeusministeriölle että saamelaisten oikeuksien turvaamiseksi ja ILO:n sopimuksen raifioinnin varmistamiseksi maahamme perustetaan saamelaisten maaoikeusnevosto. Tämä neuvosto ratkaisisi saamelaisten asuttamien alueiden käytön mutta maanomistusta ei saamelaisille annetta. Esityksen pohjalta käynnistyi saamelaislain taustavalmistelu. Virilander puolestaan teki laajan selvityksen jossa hän kiisti saamelaiskylien oikeudet maihin ja vesiin. Sen sijaan hän katsoi, että eräillä perusteilla perheillä oli oikeus omistaa maata tai vettä. Lisäksi Wirilander arvioi että Lapissa oli laajoja isännättömiä alueita. Neljän Oulun ja Lapin yliopiston tutkijan selvitys on erittäin laaja. Hiltusen, Joonan, Enbusken ja Nahkiaisojan lähes puoli miljoonaa euroa maksanut selvitys käsittää yli 1600 sivua. Tutkimuskokonaisuuden keskeiseksi ja kaikki tutkimukset sisältävksi väitteeksi on noussut oikeustieteen lisensiaatin Juha Joonan väite, että Ruotsin kuninkaallinen kamarikollegio katsoi jo 1742 ettei saamelaisilla ole omistusta tai omistuksen omaista oikeutta omaan maahansa. Tämän Joonan väitteen kiistää saamelaisasioiden erityistuntija pidetty Kaisa Korpijaakko-Labba. Hän katsoo, että neljän tutkijan ryhmä on epäonnistunut työssään. Perusteen näihin väittämiin hän pohjaa omiin tutkimuksiin. Korpijaakon mukaan kamarikollegiolla ei ollut tällaista oikeutta, oikeutta ratkaista yksin kunkinkaalle kuuluvaa asiaa. Viimeisimmät tutkimukset ovat Voitto Viinasen Lapin kylien rajat selvittänyt kirjasarja. Viinasen kirjojen suuri merkitys on siinä, että sen avulla Suomi voi ratifioida ILO:n vähemmistökansojen sopimuksen. Sopimus edellyttää että Suomen on täsmällisesti osoitettava ne alueet joilla alkuperäiskansa, saamelaiset asuvat. Saamelaiskäräjät kiteyttää tänä vuonna hyväksymässään visiossa sen mikä merkitys maan omistuksesta tai sen käytöstä omistajan omaisesti merkitsee. ”Saamelaisten kestävän kehityksen ohjelman keskeinen tavoite on saamelaisalueen luonnonvarojen ekstentiivinen käyttö ekologiselta, taloudelliselta ja sosiaaliselta ja kulttuuriselta kannalta kestävästi.” Vaatimus on mittava sillä parhaillaan saamelaisten kotiseutualueilla hakataan metsää, kaivetaan mineraaleja ja palvellaan turisteja. Taloudellisesti ne tuottavat ulkopuolisille ”omistajilleen” miljardiluokan tulot. Mikä on siitä saamelaisten osuus, se jää ratkaistavaksi. Matti Torvinen

Lähteet: TV-Uutiset, Rovaniemi