Benedictus XVI vaatii todellista vuoropuhelua muslimien kanssa

Uskonnot ovat ilmestyneet maailmanpolitiikan näyttämölle jo kauan sitten, mutta uutta on paavin ja muslimioppineiden välillä syntynyt keskustelukanava.

Ulkomaat

Benedictus XVI:n Saksassa syyskuussa pitämään puheeseen muslimimaissa vastattiin laajoilla mielenosoituksilla, mutta loppujen lopuksi Vatikaanissa paavin oma, suoraan asiaan menevä linja on voittamassa. Se merkitsee ongelmista vaikenemiseen perustuneiden uskontojen tapaamisten loppua ja entistä avoimempaa keskustelua katolisen kirkon ja muslimien välillä.

Suurelle yleisölle juuri paavin Saksassa syyskuussa pitämä puhe ja sen aikaansaamat mellakat arabi- ja muslimimaissa ovat esimerkkinä siitä, kuinka uskonto ja politiikka sotkeutuvat toinen toisiinsa aina uusin tavoin.

Benedictus XVI piti Saksan Regensburgissa hyvin monisäikeisen puheen. Suuren yleisön mieleen jäi kuitenkin vain se, että paavi puhui muslimien väkivallan käytöstä, mutta maailman muslimit loukkaantuivat siitä ja alkoivat mellakoida. Muistettakoon, että miljoonille muslimeille paavi on yhtä kuin kaikki kristityt ja häntä pidetään koko lännen edustajana.

Heti paavin puheen jälkeen osa muslimien kanssa vuoropuhelua harrastaneista katolisistakin ihmetteli sitä, että paavi tarttui noin arkaan aiheeseen.

Sekä islamin että kristinuskonkin historiasta löytyy nimittäin runsaasti esimerkkejä sekä väkivallasta että uskonnon valjastamisesta valtapolitiikan välikappaleeksi. Kaiken lisäksi ei ollut kulunut pitkää aikaa siitä kun nykyisen paavin edeltäjä Johannes Paavali II pyysi anteeksi kirkon pahoja tekoja aina ristiretkistä vähemmistöjen vainoon saakka.

Vasta myöhemmin – mediakohun rauhoitettua – selvisi, että puheessaan Benedictus XVI puuttui aivan oikeisiin asioihin eli järjen ja uskon suhteeseen islamin historiassa ja myös siihen, miten miekkalähetys oli sävyttänyt eräitä islamin kausia.

Paras todiste paavin oikeasta lähtökohdasta on se, että kuukausi paavin Saksassa pitämän puheen jälkeen hänen pöydälleen ilmestyi 38 muslimimaailman oppineen allekirjoittama vastaus, jossa nämä ilmoittavat haluavansa keskustella paavin kanssa hänen esille tuomistaan asioista. Allekirjoittajat ilmoittivat paavin olevan oikeassa siinä, että myös Koraanissa sanotaan, että uskoon ei saa pakottaa ketään.

Bysantin keisari ja muslimioppinut

Regensburgin puheessaan paavi viittasi 1300-luvun lopulla Bysantin keisarin Manuel II:n ja persialaisen oppineen käymään keskusteluun. Paavi totesi keisarin olleen perillä sekä siitä, että Koraanin 2. suurassa todetaan, että ketään ei saa pakottaan uskoon, mutta myös siitä, että myöhemmin Koraani antoi jihadiin, pyhään sotaan liittyviä ohjeita.

Paavi kertoi puheessaan Bysantin keisarin kysyneen muslimioppineelta suunnilleen näin: "Näytä minulle, mitä uutta Muhammed on tuonut?" Keisarin mielestä muslimien profeetta nimittäin näytti jättäneen jälkeensä vain kielteisiä asioita, mm miekkalähetyksen.

Sitten keisari selitti persialaiselle oppineelle, että usko on sielun eikä ruumiin tuote, eli uskoon käännyttäminen edellyttää puhumista ja vakuuttamista eli järjen käyttöä. Juuri siksi Bysantin keisari muistutti – näin paavi sanoi puheessaan - , että on kristittyjen ja muslimien yhteisen Jumalan opetusten vastaista levittää uskoa pakolla ja väkivallalla. Oikea tapa olisi saada ihmiset vakuuttuneiksi järjen avulla.

Eri puolilla maailmaa levottomuuksia aikaan saanut paavin puhe onkin tulkittu väärin. Hyvin oppinut ja teologina raffinoitunut paavi tietenkin käyttää niin monimutkaisia esimerkkejä, että mediamaailman ei ole helppo yksinkertaistaa hänen ajatuksiaan.

Vatikaanin asiantuntijat sanovatkin, että nykyinen paavi pyrkii nyt eroon hänen edeltäjänsä, Johannes Paavali II:n aikana syntyneestä käytännöstä. Vuodesta 1986 katolinen yhteisö, Sant’Egidio, järjesti uskontojen johtajien tapaamisia rauhan ja ymmärryksen merkeissä.

Johannes Paavali II siunasi ne ja osallistui niihin aivan uransa loppuun saakka. Niillä on ollut oma myönteinen merkityksensä, mutta nykymaailman ongelmat vaativat todellista vuoropuhelua. Benedictus XVI Saksan puhe oli kutsu keskustella oikeista ongelmista.

Nykyään muslimimaailmassa väkivaltaa esiintyy usein, vaikka on myös syytä muistaa, että vähemmistöjen aikaansaamat katastrofit saavat enemmän tilaa mediamaailmassa kun valtavirtojen rauhallinen hiljaiselo.

Realismiin perustuva politiikka ei tietenkään ole vierasta Vatikaanille eikä nykyiselle paavillekaan. Pius XII vaikeni sekä natsismin että stalinismin rikoksista, Johannes XXIII ja Paavali VI panivat alulle ongelmista vaikenemiseen perustuvan Vatikaanin idänpolitiikan, jonka Johannes Paavali II, puolalainen paavi lopetti, kun hän liittoutui Ronald Reaganin kanssa.

Vielä kuluneena syksynä Vatikaanin diplomatia edellytti, että Benedictus XVI olisi seurannut edeltäjänsä jalan jälkiä ja osallistunut uskontojen seremonioihin, joissa ei keskustella muslimimaiden todellisista ongelmista.

Kirkon diplomatia ja paavi vastakkain Syksyn alussa Kirkkovaltion huipulla olikin varsin myrskyistä. Paavi ei kuulemma antanut viimeisellä virkamatkallaan hänen mukanaan olleen valtiosihteerin, Pyhän istuimen pääministerin ja kokeneen diplomaatin tarkistaa omaa puhettaan, ennen kuin hän piti sen Regensburgissa. Samaan aikaan paavi nimitti kirkkovaltion pääministeriksi ja ulkoministeriksi aivan omat miehensä ja vahvisti näin, että hän ei aio mukautua kirkkovaltion diplomatian vakiintuneeseen käytäntöön. Regensburgin puheen aiheuttaman myrskyn jälkeen Vatikaani selitteli asiaa moneen kertaan. Loppujen lopuksi paavi itse tapasi muslimimaiden lähettiläät ja sai nämä ilmeisesti vakuuttuneiksi oman puheensa myönteisistä tavoitteista. Kuukausi puheen jälkeen paavi sai vastauksen 28 maassa vaikuttavalta 38:lta muslimioppineelta, joiden vastauksen englanninkielinen teksti löytyy Yhdysvallassa julkaistun ”Islamica Magazinen” nettisivuilta (siirryt toiseen palveluun). Oppineet hyväksyivät pääosin paavin diplomaattien kautta lähettämät selitykset. 38:n ryhmä myös tuomitsi Somaliassa jupakan jälkeen tapahtuneen italialaisen nunnan murhan. Sen lisäksi he ilmoittivat, että mihin tahansa yksilöön kohdistuva väkivalta on islamille vieras teko. Oppineiden vastaukset käsittelevät mm. jihadia eli ”taistelua jumalan tiellä”, joka ei välttämättä tarkoita pyhää sotaa. Oppineet totesivat, että islamia on levitetty myös sotilaallisen valloituksen kautta, mutta valtaosa on kääntynyt islamin uskoon lähetyssaarnaajien ansiosta. Oppineet toistavat vielä, että sotaa koskevien islamin perinteisten sääntöjen mukaan siviileistä ei saa tehdä sen kohteita eikä yksilön uskonto voi olla syynä siihen, että häntä vastaan hyökätään. Teksti selittää vielä, että sotaan liittyviä sääntöjä rikkovat muslimit ovat itse vastuussa omista väkivallan teoistaan. Jos islamiin tukeutuvat poliittiset ryhmät katsovat, että heidän toimintansa päämäärä pyhittää menetelmät, niillä ”ei ole jumalan eikä profeetan eikä islamin oikea perinnön perusteluja toiminnalleen”, oppineet sanovat. Ijtihad, uusi tulkinta ja eurooppalainen islam

Voidaankin sanoa, että Benedictus XVI:n halu ohittaa seremonioista ja pokkailusta koostuva näennäisvuoropuhelu ja korvata se todellisella vuoropuhelulla näyttää saavan aikaan jotain uutta muslimimaailmassa. Muu muassa Sant’Egidion yhteisön järjestämiä uskontojen tapaamisia seuranneille on ollut selvää jo vuosien ajan, että tuollaisissa tilaisuuksissa ei puhuta todellisista asioista.

Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että monissa muslimimaissa uskonnolliset johtajat ovat valtion valvonnassa. Voimme olla varmoja, että Tunisian ja Syyrian tapaisista maista tulee vain vallanpitäjille uskollisia islamin edustajia, joilta on turha odottaa avointa keskustelua.

Sen sijaan esimerkiksi Marokossa uskonnollinen ajattelu uudistuu tällä hetkellä. Sekin tapahtuu maan nuoren kuninkaan, Mohammed VI:n ohjauksessa, mutta ijtihad, eli Koraanin antama mahdollisuus tulkita uudelleen islamia uusissa olosuhteissa, on otettu siellä käyttöön.

Myös eurooppalaiset muslimit ovat havainneet ijtihadin eli uuden tulkinnan mahdollisuudet. Tosin maahanmuuttajien keskuudessa kiertää vielä paljon opillisesti tietämättömiä, usein Koraanin kirjaimellisiin tulkintoihin keskittyviä imaameja. Siksi EU:n sisällä on havaittu, kuinka tärkeää on auttaa Euroopassa eläviä muslimeja saamaan täällä koulutettuja, valistuneita imaameja.

Jotta juuri maahanmuuttajat voisivat käyttää heille uusien olosuhteiden vuoksi niin sopivaa ijtihadin mahdollisuutta, EU-maiden on autettava ”omia” muslimeja itsenäistymään ja tuntemaan olevansa täällä kotonaan. Myös islamiin kääntyneet, Euroopassa syntyneet muslimit voivat olla avuksi enemmän omalle uskonnolleen, jos he eivät kiellä omaa eurooppalaisuuttaan.

Nykymaailmassa monisäikeinen identiteetti ei ole mikään harvinaisuus. Niinpä sama henkilö voi olla kansalaisuudeltaan sveitsiläinen, koska hän on syntynyt Sveitsissä ja uskonnoltaan muslimi, mutta hän tuntee olevansa myös eurooppalainen vaikka hänen muistissaan Egyptillä, isän omalla kotimaalla on tärkeä merkitys. Näin oman identiteettinsä määritteli Tariq Ramadan, äskettäin Dipolissa pidettyyn kulttuurifoorumin osallistunut eurooppalaisten muslimien johtohahmo.

Paavin puheen aiheuttama kohu pitää sijoittaa viime vuosien tapahtumien luoman ilmapiirin sisälle. 9/11 on jättänyt jälkeensä syvällä lännen ihmisten sieluissa jylläävän pelon. Miljoonat muslimit puolestaan ovat täysin pois tolaltaan tavasta, jolla Yhdysvallat ja länsi ovat vastanneet syyskuun 11. päivän tapahtumiin.
Kirkolliset ateistit ja lännen vätykset Maailmassa ei ole ollut ilmeisesti koskaan niin paljon terrorismia kuin nyt, kun Yhdysvallat on jatkanut terrorismin vastaista sotaansa jo vuosien ajan. Lännessä taas jopa ateistit saattavat etsiä turvaa kristillisestä identiteetistä. Firenzen kirkonvastaisuuden ilmapiirissä kasvanut kuuluisa toimittaja Oriana Fallaci keskittyi viimeisinä vuosinaan maanittelemaan lännen ihmisiä taisteluun islamia vastaan. Hän tapasi jopa uuden paavin ennen kuolemaansa ja lahjoitti katoliselle yliopistolle oman kirjastonsa. Italiassa tällaisia henkilöitä on kutsuttu käsitteellä ”ateisti devoti” eli kristinuskolle omistautuneet ateistit. Heidän mielestään länsi on vaarassa siksi, että muslimit voivat saada vallan täälläkin. Syylliset lännessä, ”me vätykset”, eivät tajua muslimien salakavalia suunnitelmia eivätkä ryhdy ajoissa ”pyhään sotaan” niitä vastaan. Kristinuskon puolustamiseen omistautuvat ateistit hämmästyttävät jatkuvasti niitä, jotka pysyvät uskollisena linjalle ”annetaan kirkolle se, mikä sille kuuluu ja valtiolle se, mikä kuuluu taas sille”. Aivan joulun alla Italian hallitusrintama uhkasi kaatua avoparien, myös samaa sukupuolta olevien avoparien, aseman virallistamista koskevaan lakiehdotukseen. Tässä asiassa nyt oppositiossa olevan oikeiston katolinen osa vastusti avoparien aseman laillistamista, mutta hyvin innokkaasti siihen osallistui myös aikanaan hyvin antiklerikaalisella linjalle olleet, Berlusconin hallituskumppanit Pohjoisen liitosta ja jopa tärkeä osa hallitusrintaman katolisista. Avoparien ongelma tulee esille uudestaan Italiassa tammikuussa. Silloin siitä tulee todella kova haaste senaatissa muutaman äänen omaavalle keskustavasemmistolle. Myös lihasten surkastumistaudista (dystrofiasta) 30 vuotta kärsineen Piergiorgio Welbyn kuolema on jakanut samalla tavalla Italian poliittisen kentän. Vakavan sairauden näännyttämä Welby oli pyytänyt jo kauan aikaa, että hänet hengissä pitävä hengityslaite irrotettaisiin ja hänen kärsimyksensä loppuisivat luonnollisesti. Viime viikkoina tässä asiassa oli ollut myös tuomarikunnan päätöksiä, mutta katolisuuden leimaama lainsäädäntö esti teon, joka olisi sallinut Welbyn päättää itse omasta elämästään. Älytöntä sairaalahoidon jatkamista vastaan kampanjoinut hallituksessa oleva radikaalipuolue (Emma Boninon puolue), ilmeisesti hoiti asian niin, että asiasta vakuuttunut lääkäri lopetti ”hoidon” ja Piergiorgio Welby sai kuolla rauhassa. Varmuuksien linnoitukset vai elämän ongelmallisuus? Osa Italian fundamentalistikatolisista ja jopa noista kirkolle omistautuneista ateisteista vaatii nyt, että lääkäri saa syytteen murhasta. Tämä asia voi luoda ristiriidan, jossa vastakkain ovat fundamentalistisen näkemyksen ja vapaamielisen näkemyksen kannattajat. Vatikaanissa ja Italian katolisessa kirkossa vallitsevan käsityksen mukaan jokainen hedelmöitetty sikiö on jo ihminen, jonka kehityskulkuun ei saa puuttua missään vaiheessa. Tällainen käsitys kiistää tiedemiesten tulkinnan, jonka mukaan ihmiselämä alkaa silloin kun sikiö voi reagoida neurologisesti erilaiseen stimulointiin. Se ajoittuu suunnilleen sikiön kolmanteen kuukauteen, ja tällaiseen näkemykseen perustuvat useimmat aborttilait. Niinpä paavi Benedictus XVI puhuu muslimeille järkeen ja kreikkalaiseen filosofiaan perustuvasta kristinuskosta, mutta saman miehen johtama kirkko pitää itsestään selvänä, eikä asiasta saa keskustella, kirkon omaa, ihmiselämän rajoja koskevaa määritelmää. Näin tapahtuu, vaikka juuri nämä kysymykset ovat hyvin haasteellisia nykymaailmassa, sillä tiede on saapunut aivan uusien ulottuvuuksien rajoille. Maallisen näkemyksen edustajat – mutta myös vapaamielisemmän uskonnollisuuden kannattajat – tunnustavat toki geneettisten asioiden eettisen ongelmallisuuden, mutta uskovat ihmisen omiin mahdollisuuksiin löytää järkevä ja vastuullinen kanta. Saman kannan edustajat eivät voi hyväksyä sitäkään, että kirkko sotkeutuu määrätietoisen torjuvasti kaikenlaiseen ihmissuhteiden uusiin ulottuvuuksiin - usein jopa yhteiskuntien enemmistöä vastaan. Näissä asioissa pitäisi muistaa, että oikea tunnuslause taitaa olla vieläkin: vapaa kirkko vapaassa valtiossa. Italian tapaisissa maissa fundamentalistinen kirkko voi liittoutua yhtä fundamentalistisen islamin kanssa. Silloin rajaviiva ei kulje kristittyjen ja muslimien välillä vaan se piirtyy yhtäällä varmuuksiinsa linnoittautuvien ja toisaalla elämän kysymysten ongelmallisuuden tunnustajien ja uudet tulkinnat hyväksyvien keskelle. Liisa Liimatainen

Lähteet: Rooma