Stage-festivaali kurkistaa sydämen pimeyteen

Helsingin tuoreimmalla näyttämöllä viikonloppuna käynnistynyt eurooppalaisen teatterin festivaali päästää yleisönsä kurkistamaan Euroopan synkkään historiaan Afrikan sydämessä.

kulttuuri

Isäntinä Kongon jokireiteillä toimivat eturivin näyttelijät Jussi Lehtonen ja Ville Virtanen ja kapteenina ohjaaja Johanna Freundlich. Freundlich pitää paatin pystyssä esityksen loppuun asti, mutta hänen ja esityksen dramatisoineen Otso Kauton tavoittelema määränpää jää matkan aikana hiukan epäselväksi.

Joseph Conradin Pimeyden sydäntä on kutsuttu 1900-luvun ensimmäiseksi romaaniksi. Kirjailijan pääteos kertoo kapteeni Marlow'n tutkimusmatkasta syvälle Afrikan sydämeen. Romanttisena haaveena alkanut matka romahtaa pian synkeäksi maanitteluksi kapteenin todistaessa länsimaisen edistyksen nimissä tehtyjä julmuuksia. Helsingin Töölössä Conradin todistustarina alkaa monologina, joka laajenee vuoropuheluksi pahan ja vähemmän pahan välillä. Marlow'n roolissa toimii erityisesti monologeistaan kiitosta saanut Jussi Lehtonen, jonka ilmeikkyys toi hänelle muun muassa viime vuoden Valopilkku-palkinnon. Lehtosen karisma ei kuitenkaan riitä virittämään esityksen raahaavaa alkua sen kummemmin hauskaksi kuin jännittäväksikään. Marlow'n hämmennys Afrikan kohtaamisesta sekoittuu Lehtosen elevaraston sekavaan esittelyyn, eikä katsojalle jää mahdollisuutta ymmärtää lavalla toikkaroivaa hahmoa. Euroopan pimeä puoli paljastuu Afrikassa Vasta pahuuden sävähdyttävä esiinmarssi norsunluuta välittävän Kurtzin persoonassa tuo Korjaamon tilaan sinne lupailtua sykettä ja energiaa. Ville Virtasen esittämässä siirtomaaherruuden läpeensä mädättämässä hahmossa näkyy eurooppalaisen edistyksen varjopuoli. Itsensä loppuun kuluttanut, mutta ahneudeltaan elämänsä unohtanut hahmo rinnastuu tarinan edetessä uhkakuvaksi äärimmäisyyksiä vaativaan ura-ajatteluun sisältyvistä vaaroista. Lehtosen ja Virtasen energinen yhteistyö lavalla hengittää Conradin matkakertomukseen eloa ja tekeekin loppuesityksestä laadukasta teatteria. Ohjaaja Freundlichin toteutuksessa pienet esineet saavat suuria merkityksiä, jotka onnistuvat vaihtelevalla tavalla. Esimerkiksi korea suitsutusastia toimii varsin hyvin villin joen riepottelemana laivana. Kaikkialla tämä esineiden teatteri ei kuitenkaan tavoita samaa kekseliäisyyttä - esimerkiksi kynttilöiden käyttäminen ihmisen kuvana on hyvin vaisu ja niin loppuun kulutettu ele, ettei se hetkauta lainkaan. Rene M. Ertomaan säveltämät taustahuilut ja klassiset laulunpätkät sen sijaan jopa sotkevat esityksen seuraamista tuoden mahdollisiin jännitystä kaipaaviin hetkiin kalseaa rauhallisuutta. Sinänsä kiinnostava poikkitaiteellinen kokeilu tuntuu tulleen kuin toisesta maailmasta keskelle aivan väärää esitystä. Varman päälle rakennettu Pimeyden sydän ei juuri leiki riskeillä, ja kurkistus pimeyteen jää haparoinniksi hämärässä. Pimeyden sydämen synkimmät hetket ovat silloin, kun Joseph Conradin kriittinen katse osuu maaliinsa ajan ylitse - Euroopan ja valistusajattelun historiallisiin kipukohtiin. Pimeyden sydän -esityksen merkityksen avaaminen jätetään kuitenkin aivan liian paljon yleisön harteille. On melkein kuin asioiden sanominen ääneen olisi nyt yhtä pelottavaa kuin sata vuotta sitten. (siirryt toiseen palveluun)Janne Sundqvist (siirryt toiseen palveluun) ,

Lähteet: YLE Uutiset