Tshehov-teatterin ääripäät kohtasivat juhlaviikoilla

Modernin draaman yhtenä esi-isänä pidetyn venäläisen Anton Tshehovin näytelmät ovat olleet suomalaisen teatterin vakiokalustoa aina niiden 1940-luvun lopulla kokemasta kulta-ajasta alkaen. Siinä missä muut näytelmäkirjailijat nousevat esiin ja katoavat ohjelmistosta, esitetään Tshehovin tekstejä joko paljon tai ainakin vähän.

kulttuuri

Sunnuntaina päättyneiden Helsingin juhlaviikkojen teatteritarjonnassa Tshehovin näytelmillä oli keskeinen osa. Erityisen kiinnostavaksi tarjonnan teki tekstien tulkinnallinen kirjo, jonka ääripäitä edustivat Declan Donnellanin ohjaama historiallisesti tarkka ja tunnollisen realistinen Kolme sisarta sekä Kristian Smedsin ja virolaisen Von Krahl -teatterin avantgardistinen ja kuvia kumartelematon Lokki. Kansallisteatterissa vieraillut Kolme sisarta edusti vakiintunutta tapaa nähdä Tshehov näyttämöllä. Sikin sokin sijoitetuista pöydistä ja tuoleista rakennettu lavastus lupasi alusta alkaen hienovaraista liikettä ja syvällisiä ajatuksia, eikä esitys jäänytkään kauas lupauksistaan. Kolmen sisaren taidokkuus rakentui venäläisen teatteritaiteen kärkinimistä koottujen näyttelijöiden työlle. Erityisesti pääroolien esittäjät tekivät työnsä raikkaasti, mutta hetki hetkeltä syvemmältä koskettavalla otteella. Sivuosat oli sen sijaan jätetty pinnallisiksi, minkä tähden muun muassa nauraa kröhöttävän ”paroni” von Tuzenbachin kuolema kaksintaistelussa jäi lähinnä etäiseksi kuriositeetiksi. Ainoa esitystä todella haitannut asia oli ehkä vieraasta esityspaikasta johtunut kangertelu. Hukassa ollut rytmi jätti ensimmäisen näytöksen parin vitsin varaan, eikä kunnon tuntumaa esimerkiksi venäläisen teatterin kärkinäyttelijöiden taitoon vielä saanut. Onneksi kasti sai koottua itsensä toiselle puoliskolle ja onnistui näyttämään, minkä tähden heidät oli juhlaviikoille kutsuttu. Myös englantilaisten klassikoiden tarkkana tulkkina pidetty Donnellan oli fiksusti tuulettanut teatterihistorian Tshehov-kaappia jättämällä sadan vuoden aikana loppuun kulutetut pitsipöytäliinat viikattuna kaappiin ja teenjuonnin lähinnä kielikuvien tasolle. Kaikkiaan Kolme sisarta tarjosi sitä, mitä moni Tshehovilta tuli hakemaan, tosin ehkä vielä vähän yllätyksettömämpänä kuin olisi voinut odottaa. Lokkioli korostetun ajankohtainen

Usein esitetty väite, jonka mukaan Tshehov on aina ajankohtainen, näkyi hyvin eri tavalla hänen teostensa kahdessa tulkinnallisessa ääripäässä. Siinä missä Donnellan jätti väitteen täysin katsojan mielipiteen varaan, oli suomalaisen teatteritaiteen valokiilassa pitkään pysynyt ohjaaja Kristian Smeds pakottanut ajankohtaisuuden ulos Tshehovin kiertelevästä ja kaartelevasta tekstistä.

Smedsin ja virolaisen Von Krahl -teatterin toisesta yhteistyöstä tekee ajankohtaisen vahvasti näkyvä vastakkainasettelu uusien ja vanhojen muotojen välillä. Tämä ristiriita kiteytyy Tshehovin tekstissä eri sukupolvien käsityksiä edustaviin menestyneeseen näyttelijättäreen Arkadinaan sekä hänen uusia taidemuotoja ja älykästä yleisöä haikailevaan poikaansa, kirjailijanalku Konstantin ”Kostja” Trepleviin. Smeds oli vetänyt sukupolvien ristiriidan vielä pidemmälle marssittamalla lavalle kaksi isä – poika -paria. Kostjaa esittäneen Juhan Ulfsakin isä, näyttelijälegenda Lembit Ulfsak, esiintyi mustassa pitsimekossa Arkadinana tuoden lavalle smedsmäisesti lähes äärettömän määrän mahdollisia tulkintoja. Toisen parin muodostivat opettaja Medvedenkoa esittänyt Taavi Eelmaa ja hänen isänsä Aleksander Eelmaa, joka esiintyi nuorena mutta vakiintuneena kirjailija Trigorinina. Jokaisesta Tshehovin kirjoittamasta henkilöhahmosta oli kaivettu esiin hänen suhteensa teatteriin ja taiteeseen. Monipuolisena yleisön eteen avautuvasta kirjosta jokainen saattoi löytää vastineen omille käsityksilleen. Siinä missä Kostja halveksuu kaikkea vanhaa, ihailee hänen rakastamansa Nina taiteessa ja taiteilijoissa näkemäänsä yliluonnollista puhtautta. Pienen, mutta merkittävän osan saanut opettaja Medvedenko sen sijaan haluaisi nähdä lavalla oikeata ihmiselämää, ja olihan mukana tietysti suruunsa ryyppäävä Masa, joka ei teatterista juuri piittaa. Vaikka Lokki leikki teatterin mahdollisuuksilla Smedsille tyypilliseen tapaan, on kyseessä yksi ohjaajan vakavimmista teoksista. Harvinaista esitykselle olikin se, että Smeds oli tehnyt Tshehovin tekstiin merkittävän vähän muutoksia vuorosanojen tasolla. Vaikka lavalla liikuttiin aina Lokki-baletista Tähtien sotaan sekä taiteeseen olennaisesti kuuluvaan mätien tomaattien heittelyyn, onnistui alkuperäinen teksti hätkähdyttämään rohkeudellaan. Toisin sanoen Tshehovin tuomio pysyy samana, vain sen kohde on vaihtunut. Kolmen ja puolen tunnin mittainen palasiksi pilkottu Lokki ei kaikista mahdollisuuksista huolimatta jäänyt hajanaiseksi. Von Krahlin näyttelijät puhalsivat yhteen hiileen riemukkaan hyvin toimien samalla toinen toisensa jälkeen hullummat elementit yhteen liimanneena tekijänä. Edes Berliinin Volksbühnelle alleviivatun suoraan kumartavat tahallisen tyhjänpäiväiset riehumiset eivät etäännyttäneet yleisöä niin paljon, etteikö viidesti pettyneen Kostjan kohtalo olisi lopussa riipaissut. Vaikka juhlaviikot jo loppuivat, ei Tshehovin voittokululle näy loppua. Syksyn aikana ensi-iltansa saa ainakin Kom-teatterissa esitettävä Juho Milonoffin tulkinta venäläisklassikon Vanja-enosta. Kristian Smeds sen sijaan palaa parin vuoden jälkeen suomalaiselle näyttämölle ja suoraan Kansallisteatteriin, missä hänen näkemyksensä Tuntemattomasta sotilaasta saa ensi-iltansa marraskuussa.

Lähteet: Janne Sundqvist, YLE Uutiset